Archive for the 'kissat' Category

Kissojen ja beeben yhteiselo on herättänyt kiinnostusta kommenttiboksissa pariinkin otteeseen. Ihan aiheesta, kyseessä ei ole joka kohdaltaan aivan läpihuutojuttu. Omakohtaiset kokemukseni ovat olleet pääasiassa hyviä, mutta pientä harmistustakin joukkoon mahtuu. Huomioita ja näkökulmia, olkaa hyvät.

Oleellisimmat:

• Ruoka ja hiekkalaatikot. Kissoille on syytä keksiä sellaiset ruoka- ja kakkimopaikat, joihin pikkuihmisen ehtiväinen koura ei yletä. Meillä kissojen ruokakipot siirrettiin portaikkoon lapsiportin taakse. Savipajat taas majoitettiin portaikon yläpäähän. Homma toimii hyvin, vaikka Luumu-pässi ei oikein ymmärräkään, että kipoille pääsisi suoraan lattialtakin eikä kiertämällä pitkää reittiä tuolin ja pöydän kautta… Noh, saapahan läski liikuntaa ;D.

• Lepopaikka. Kisuille pitäisi saada järjestettyä sellainen unipaikka, minne kukaan ei pääse härkkimään ja herättelemään. Tämä asia on hieman ongelmallinen siinä mielessä, että mirriset pääsisivät kyllä portaikkoon tai saunaan nukkumaan, mutta haluavat mieluummin kölliä sohvalla lapsen silitettävänä raastettavana. Tyhmästä päästä kärsii koko karvapeite.

Sitten niihin hankalampiin juttuihin. Kissojen välittömät perustarpeet on helppo tyydyttää, mutta on asioita, joihin ei osaa varautua. Brutaalia rehellisyyttä, vassokuu:

• Prioriteetit. Lapsen saaminen muuttaa ihmisen prioriteetteja. En haluaisi myöntää tätä edes itselleni, mutta kissat eivät varsinaisesti ole enää vauvojani, sillä vastuullani on nyt ihan oikea sellainen. Karvapersiöt ovat luonnollisesti edelleen kovin tärkeitä ja rakkaita, mutta ne jäävät kakkoseksi niin ajankäytön kuin huomionkin suhteen. Elämän luonnollinen järjestys, imho. Siinä vaiheessa, kun on saanut ihmislapsen tarpeet tyydytettyä on välillä niin puhki ja sylikiintiö niin täynnä, ettei millään enää jaksaisi mitään ylimääräistä. Suhtaudun asiaan niin, että tämä on väliaikaista. Mirrit pärjäävät kyllä, vaikeivät saakaan hetkeen yhtä paljon huomiota kuin ennen. Sitten kun lapsi on iso, ne saavat sitä moninkerroin.

• Meluhaitat. Kuvitelkaa skenaario, jossa olette juuri saaneet pari tuntia (=optimistinen arvio) huutaneen koliikkivauvan nukahtamaan. Istutte rauhassa sohvalle, vedätte syvään henkeä ja rentoudutte. Sitten keittiöstä kuuluu helvetillinen klirrrkilikilipam, kun katti-karvanakki tipauttaa metallisen purnukan kivilattialle. Huuto alkaa, hermo menee ja kissoista tehdään seinäryijy. Ei naurata. Vaihtoehtoisesti kakkapöllökohtauksesta kärsivä karvapersikka juoksee keskiyöllä pää edellä makuuhuoneen ovea päin ja herättää mekkaloinnillaan lähihautuumaan korpsetkin. Ei. Naurata.

• Raskainta on välillä kuitenkin tunne siitä, että kaikki ovat multa aina jotain vailla. Pahoina päivinä tuntee olonsa ruoka-/silitys- ja huomiorobotiksi. Pelkäksi syliksi. Silloin kun saa olla rauhassa, haluaa vain käpertyä itseensä ja olla, eikä kaipaa yhtäkään karvahanuria jalkoihin pyörimään. Tällaisina päivinä (joita on aika harvoin onneksi) päästän kissat välillä syliin köllöttelemään, mutten huomioi niitä muuten. Kompromissi sekin. Tämän seurauksena (ja tietysti siksi, että syli on aiiina varattu) vieraita aiemmin kartelleet kattiset ovat oppineet hyödyntämään vierailevat sylit ja potentiaaliset rapsuttajat hyvin tarkkaan. Jopa kotikäynnillä käynyt terveydenhoitaja sai karvakasan syliinsä n. kaksi sekuntia istuutumisen jälkeen ;D.

Ja sitten on vielä se oleellisin, vaikein ja aikaavievin huomio.

• Lapsen opettaminen. “Ei saa repiä, silitetään sievästi. Silitetään sievästi. Silitetään SIEVÄSTI. SIE-VÄS-TI.” Kertaa tuhat. Vaatii todellisia lehmänhermoja toistaa samaa asiaa kerta toisensa jälkeen. Välillä hokeminen tuottaa toivotun tuloksen, välillä ei. Luotan kuitenkin siihen, että viimeistään parin vuoden päästä mukula sisäistää repimisen ja silittämisen eron. (Koskee muuten omiakin karvoja. Hiusten repiminen on ihan yhtä hauskaa.) Onneksi kissoilla on pitkä pinna. Pelastan karvahanurin lapselta (vai olisikohan päinvastoin?) siinä vaiheessa, kun katse käy tuijottavaksi ja häntä huiskii. Osumaa ei olla otettu – vielä.

Olen kuullut, että jotkut kissat ovat reagoineet lapsen syntymään häiriökäyttäytymisellä. Meillä ei onneksi ole ilmennyt mitään sellaista, mutta kannattaa varautua siihen, että joku herkkäsieluinen yksilö saattaa kehittää itselleen stressin myötä esimerkiksi merkkailuongelman tai muuttua aggressiiviseksi. Välillä kuulee myös ihmisistä, jotka antavat eläimensä pois tai vievät piikille heti, kun tikkuun ilmestyy kaksi viivaa. Ei liene tarpeen ilmaista, mitä mieltä olen moisesta. Terveistä eläimistä luopuminen on ymmärrettävää ainoastaan silloin, jos niistä on suhteetonta haittaa omistajille tai suoranaista vaaraa vauvalle.  Kissat eivät pelkällä olemassaolollaan haittaa normaalielämää, vaikka se hetken olisikin sekaisin. Jos nyt jonkun neuvon voin antaa, niin älkää nyt ainakaan raskaana ollessanne hankkiko uutta lemmikkiä. Siinä on lyhyen ajan sisällä liikaa muutosta kaikille osapuolille.

Parasta kissojen ja lapsen yhteiselossa on pikkuihmisen ja karvahanureiden bondailuhetket. Tyttö ei tiedä mitään hauskempaa kuin kissat, jo pelkkä näiden läsnäolo kirvoittaa monesti iloisen kikatuksen. Kissat puskevat Tytön kasvoja ja Tyttö nauraa räkättää, se on hienoa. Välillä yllätän Tytön halaamasta kissaa ja höpisemästä sille jotain vauvakielellä. Mielestäni on etuoikeus, että lapsi saa kasvaa eläinten kanssa. Se on opettavaista monella tasolla. Kissat ja vauvat sopivat mielestäni vallan mainiosti elämään yhdessä ja ne vähät hankaluudet mitä vastaan tulee, ovat yleensä ohimeneviä. Ensimmäinen vuosi lienee rankin kaikkien osapuolten kannalta.

Loppukaneetiksi kiteytys elävästä elämästä: eräs vanhempi työkaverini kysyi kerran, että mitäs kissoille sitten tapahtuu kun tulee vauva. Vastasin frouvalle viileästi, että sitten pitää panna vauva pihalle koppiin. Idioottikysymykseen arvoisensa vastaus.

Hmm. Aluksi kissat eivät piitanneet tuon taivaallista talouden uudesta ihmispentu-tulokkaasta. Ne lähinnä oudoksuivat ja pelkäsivät, mikä sopi kaikille osapuolille enemmän kuin mainiosti. Nyt tilanne on muuttunut. Kissat ovat tuudittautuneet valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ja uskoon, että vauvaotus on ja pysyy ikuisesti pienenä ja paikallaan pysyvänä klimppinä. Ne eivät ole vielä sisäistäneet, että nassikka on mobilisoitunut ja syvästi, syvästi kiinnostunut kaikesta pörröisestä ja liikkuvasta.

Tilanne ei lupaa hyvää. Luumu on jo kerran vilauttanut onsenypperkele-ilmettä lapsen tarratessa sitä iloisesti kiljuen selkänahasta. Toisin kuin astetta terävämpi kumppaninsa toveri Kaveri, Luumu ei ymmärrä lähteä evakkoon iloisen karvanaattorin silitysyritysten tieltä vaan jäpittää aloillaan ja ilmiselvästi hermostuu kovakouraiseen käsittelyyn. Kaveri lähtee liukkaasti karkuun kun pikkuihminen lähestyy – mikä onkin ehkä viisainta.

Jään jännityksellä odottamaan tilanteen kehitystä. Kissoja ja kakaraa ei voi hetkeksikään jättää kaksin, sillä mukelo ei ilmeisestikään puhu vielä kissaa ja pitää huiskivia häntiä lähinnä jänninä leluina. Nähtäväksi jää, oppiiko kissakaksikko väistymään termiitin tieltä vai ottaako termiitti osumaa (ja kun ottaa niin koska) viisipiikkisestä.

Onko lukijoilla kokemuksia ryömimisikäisen tenavan ja kissojen yhteiselosta?