En suinkaan ole unohtanut tätä blogia, vaikka siltä ehkä vaikuttaakin. Palaan toukkailun puolesta langoille heti, kun aihepiiri alkaa taas poikia kirjoitusinspiraatiota. Tällä hetkellä kevät ja pihahommat syövät ison osan ajastani ja kirjoitusinspis tuntuu keskittyvän enemmän tuohon toiseen blogiini.
Raps raps ja miau kuitenkin siihen saakka 
.
Välillä kadun päätöstäni olla näyttämättä naperon kasvoja netissä. Muiden lapsia on mukava katsella kuvista, ja harmittaa kovasti ne kaikki loistavat otokset, joita en voi jakaa koko maailman kanssa. Sitten muistan taas internetin ja sen, että en oikeastaan edes halua, että koko maailma näkee jotain mikä on itselleni äärettömän kallisarvoista. Ohjenuorani on edelleen se, että niin kauan kun en voi kysyä tyttäreltäni tämän omaa, järkiperäistä mielipidettä nettinäkyvyydestä, en voi myöskään kasvokuvia kokonaisuudessaan julkaista. Palataan asiaan siis joskus 17 vuoden päästä.
Sillä välin pikkupicasso saa treenailla rauhassa uusilla värikynillään, jotka ovatkin tähän mennessä jännintä sitten jouluaaton.
Mä en koskaan itke elokuvissa, ja muutenkin mua on tosi vaikea saada liikuttumaan mitenkään. Leffojen nyyhkykohtaukset kirvoittavat yleensä lakonisia kommentteja tai hihitystä maksimissaan. En jostain syystä osaa eläytyä tai samastua tarpeeksi. Tai en osannut. Hanat ovat nimittäin auenneet.
Muutama päivä sitten Teemalta tuli joku lapsiin liittyvä dokkari, jossa esiintyi pariskunta jolla oli aivovamman saanut pieni poika. En pystynyt katsomaan sairaalan sängyllä tyhjäsilmäisenä makaavaa pientä nyyttiä, vaan tuijottelin välillä seinille, välillä syliini. Silti sain hetken päästä pyyhkiä kyyneliä silmäkulmista.
Jokunen päivä myöhemmin onnistuin katsomaan jotain sarjamurhaajaohjelmaa, ja koko loppuilta meni pilalle kun ohjelmassa näytettiin ja kerrottiin varsin brutaaleja juttuja pienistä lapsista ja niitä tappaneesta ihmisperseestä. Tuijotin nukkumaan mennessä kattoa pitkän tovin pala kurkussa.
Tänään kampaajalla luin 50-vuotiaan naisen kertomusta lapsensa itsemurhasta. En päässyt kovin pitkälle kun juttu oli pakko jättää kesken, koska silmäkulmia poltteli.
Ei hyvää päivää, tätäkö tämä nyt tulee olemaan hamaan loppuun asti? Vuosi sitten olisin pannut kaiken hormoonimyrskyjen piikkiin, mutta nyt tähän ei kerta kaikkiaan ole mitään järjellistä syytä. Mun on ilmeisesti alistuttava siihen, että tästä eteenpäin saan varautua tyrskimään leffateatterissa kaikkien korneimpien nyyhkykohtausten aikana, tai ainakin viimeistään sitten, kun jostain raahataan suloisen pyöreäposkinen taapero estradille.
Argh. Musta on tullut pehmo.
Joku viisas on joskus sanonut, että lapsen saaminen on luopumista. Sitä se tosiaan on.
Luopuminen alkaa heti siitä hetkestä, kun taittelee ensimmäisen pieneksi menneen vaatteen varastoon. Alkuvaiheessa jokaisella vaatteella oli muisto. Tämä oli yllä kun tultiin laitokselta kotiin. Tämä pyjama oli kaikista näppärin.Tämä vaate saatiin lahjaksi siltä ja siltä. Olen huomannut, että vaatteista luopuminen on itselleni hyvin vaikeaa. Joitain olen antanut pois, mutta en yhtäkään merkityksellistä vaatetta. On liian tuoreessa muistissa tunne pikku vartalosta vaatteen sisällä.
Sitten huomaa yhtäkkiä luopuvansa sylivauvasta ja saavansa tilalle mahaväkkärän. Sitten yllättyy siitä, että lapsella on yhtäkkiä hampaat suussa. Sitten se päästelee sanoilta kuulostavia äännähdyksiä ja pian kävelee. Kasvun vauhti hengästyttää. Ensimmäisenä elinkuukautenaan lapsi kasvoi sentin viikossa, nyt tuntuu että aivokapasiteetti kasvaa vuorostaan hillitöntä vauhtia.
Sitten se ei enää pian ole imeväinenkään. Se on tähän mennessä ottanut eniten koville. Lapsi ei ole ikävöinyt rintaa pätkääkään, mutta minulla on haikea olo. 13 kuukautta lypsykoneena oli antoisaa aikaa. En olisi ikinä uskonut ajattelevani näin, mutta imettäminen on ollut yksi elämäni hienoimmista asioista. Kaikkine kipuineen ja rintaraivareineenkin. Se oli hieno symbioosi.
Mun vauva ei ole enää vauva, vaan taapero.
Brion kävelyvaunu on osoittautunut painonsa arvoiseksi kultaa. Beebe ei osaa vielä kävellä, mutta vaunuun nojaten matka taittuu kuin leikkiä vaan. Menosuuntakin osataan jo valita itse.
Joka-aamuinen (ja iltainen) puurohetki herättää ylpeyttä. Tyttö osaa syödä itse todella mallikelpoisesti. Lusikka lentää lattialle, kun vatsa on täysi. Äiti kiittää, matto ei.
Kissojen silittäminen muistuttaa jo enemmän hellimistä kuin kidutusta. Hiusten repiminenkin on lähes loppunut.
Tytön sanavarasto on yllättävän laaja. Tuntuu kuin pieneen mieleen jäisi tarran lailla uusia nimityksiä. Isän kello on uusin ihastuksen kohde. Ikkunoiden tähtilamput ovat myös äärimmäisen jänniä, samaten kuin omat varpaat.
Nyt kun vuosi on melkein täynnä, olen ollut huomaavinani merkkejä orastavasta huumorintajusta. Pieni ihminen rakastaa hassuttelua ja höpöilyä. Jotkut ihmistaimet ovat sellaisia vauvasta asti, meidän äkäpussi on hitaasti syttyvä. Iloista joulukuuta varjostaa ainoastaan puhjenneen kakkoshampaan mukanaan tuoma nuha. Ihan ensimmäinen semmoinen. Olen tutustunut ihmeissäni pikkuihmisten flunssalääkkeisiin ja joutunut toteamaan, että jo laitoksella tutuksi tullut nenäfriida ei ollutkaan mikään itse väkerretty patenttiratkaisu niin kuin luulin. Olin uunituoreena äitinä ihan vähän kummissani, kun hoitaja tuli imemään jonkun ihmeen letkun avulla piltin nenää tukkivaa lapsivettä pois… olin kuullut niistäjästä, mutta tuo oli ihan uutta.
Joulua ja synttäreitä odotellessa. Olen jo päättänyt, että tötteröhattu on ainakin saatava. Ja tietysti yksi kynttilä kakkuun.
/elin hiljaiseloa vähän kaiken suhteen. Sama tilanne vallitsee nytkin.
/pukeuduin tasan kahteen mekkoon, yksiin mammasukkiksiin ja xl-kokoisiin lökäpöksyihin. Villakangastakki mahtui ylle loppumetreille asti.
/vartin kävelymatka neuvolaan kesti 35 minuuttia.
/en pystynyt istumaan muuta kuin semimakaavassa asennossa. Maha lähetti kitarisoissa asti tuntuvan potkuryöpyn jos harkitsinkaan ompelua, piirtelyä — tai bloggaamista pöydän ääressä.
/söin ennätyksellisen terveellisesti.
/kärsin viikottaisista nenäverenvuodoista, jotka loppuivat poksahduksen jälkeen kuin seinään.
/kärsin myös yöllisestä närästyksestä. Synnytyskin alkoi närästyskohtauksella.
/kävin Rovaniemellä, mikä tarkoitti koko päivää autossa. Molempiin suuntiin.
/olin jo ihan kypsänä odottamiseen.
/rasvailin mahanahkaa melkoisella pieteetillä.
/sain välillä varsin ikäviä suonenvetokohtauksia.
/maalasin ikkunapajalla ikkunanpokia ja pinnasänkyä pieniä pätkiä kerrallaan. Ennakoivat supistukset alkoivat aina n. tunnin työskentelyn jälkeen. Tuhertelin ikkunapajan seiniin huvikseni myös kissankuvia.
/yritin maalata eläimiä kiviin. Sain aikaan yhden ruman pupun, koska maha ei tykännyt harrastuksestani. (Se istuminen, juu sii…)
/ajattelin synnytystä lähes jatkuvasti.
/välttelin netin synnytyskertomusten lukemista viimeiseen asti. Sitten repsahdin ja kaduin. Itkinkin. Oma synnytys ei onneksi vastannut kauhukuvia millään tavalla.
Nyt noista ajoista tuntuu olevan ikuisuus. Aika ilman Tyttöä tuntuu kaukaiselta ja oudolta. Toisaalta vuosi on mennyt äärettömän nopeasti. Tuntuu, että olen kasvanut niin monessa suhteessa, etten osaa edes määritellä. Pikkuasiat eivät enää ole tärkeitä. Se mitä muut minusta ajattelevat merkitsee – jos mahdollista – vielä vähemmän kuin ennen.
Tuntuu, että olen jotenkin parempi kuin ennen.
Gnnh. Vuosisadan lentsu vaivaa ja olo on kuin pystyyn nostetulla madolla. Pitäisi päivittää toistakin blogia joskus, mutta tätä on helpompi. Saa vain päästellä ajatuksia ilman erityistä jäsentelyä.Vapauttavaa.
Meillä tapahtuu taas. Juuri kun opittiin nukkumaan, alettiin tehdä hampaita (tällä kertaa ihan oikeasti – jo oli aikakin). Kaappiin on hankittu nestemäistä Panadolia, jota on yöllä naukkailtu pahimpaan juilimiseen. Surkeinkin itku vääntyy hymyksi, kun saa maistella imelän tuoksuista litkua. Alaleukaa koristaa jo varsin terävä pikku piraijahammas. Seuraava on ilmeisesti työn alla, sillä yöt ovat taas katkonaisia. Viime yönä poru kesti kaksi tuntia, mikä ei niin hirveästi naurattanut kuumehuuruista allekirjoittanutta. Onneksi nyt voi vuorotella Miehen kanssa, yöimetysten aikaan oli eri asia. Ja onneksi beebe on säästynyt lentsuilta, kiitän siitä äidinmaidon ihmeellistä vaikutusta. Pelottelivat neuvolassa, että Tyttö saattaa hyvinkin pukata kaikki etuhampaat kerralla kun niiden tekoa on näin pitkään pantattu. Oh joy.
Välillä tuntuu epäreilulta, että “kaikkien muiden” vauvat ovat rauhallisuuden perikuvia. Toisaalta taas tuntuu kummalliselta, että on vauvoja, jotka vain möllöttävät rattaissa hiljaa eivätkä heilu jatkuvasti puolelta toiselle kuin tuulimyllyt. Tyttö tuntee ja tekee kaiken sata lasissa. Pikku virvatuli. Olisi ollut todellinen shokki, jos hampaiden tulo ei olisi aiheuttanut reaktioita. Näin sen vain pitää mennä. Eikä varmasti muutu jatkossakaan.
Itse asiassa ihan hyvä niin. Mutta toivottavasti ensi yönä säästytään joko kuumeelta tai huudolta. Kahta tämmöistä yövuoroa ei oikein jaksaisi perätysten.
Lähipiiriin ja vähän kauemmaskin on syntynyt paljon vauvoja tänä kesänä. Facebook tulvii onnitteluja milloin kenellekin ja se on mukavaa. On mukavaa, että muutkin saavat kokea saman kuin minä.
Kun sain Tytön ensi kertaa hyppysiini olin hämmentynyt. Sanoin myöhemmin Miehelle, että tuntui kuin kätilö olisi tempaissut mukulan jostain pöydän alta kuin jäniksen silinteristä ikään. Oli vaikea sisäistää, että siinä se nyt on. Se, joka valvotti mua öisin ja joka teki potkimisellaan istumisesta mahdotonta.
Sitä oli vaikea uskoa, koska minä olin ennen aina se, joka isoimpaan ääneen huusi ettei hanki koskaan lapsia. Olin se, joka hillui baarissa pilkkuun asti, se joka rymysi festareilla naama maata kyntäen neljä päivää ja rakasti joka hetkeä. Olin se, jolle Oma Rauha oli tärkeintä maailmassa. Toisaalta olin myös se, jolle ei tullut vauvakuumetta koskaan. Olin se, joka jostain syystä halusi lapsen järkipäätöksellä, uteliaisuudesta, ja sen vuoksi myös vähän pelkäsi tilannetta. Entäs jos musta tuleekin aivan paska äiti?
Kun kätilö taikoi sen nyytin esiin sieltä pöydän alta, ne kauan kadoksissa olleet eläinvaistot heräsivät. Niinhän sen pitikin mennä. Se tuntui luonnolliselta. Oikealta. Siinä vaiheessa ei enää miettinyt, että miten mä tästä selviän. Selviäminen oli aivan itsestäänselvää.
Aina kun kuulen jonkun saaneen vauvan, koen hetken aikaa sen saman tunteen. Se on alkukantainen, turvallinen tunne.