Hups, himpun on ollut hiljaista täällä. Syy on todennäköisimmin siinä, että elämä on ollut kohtuullisen harmoonista ja mukavaa noin niinkuin pääpiirteissään. Tai oli viime viikkoon saakka. Voi olla, että olen joskus ehkä mahdollisesti ohimennen kuullut sanan uhmaikä ja tiedostanut sen, että se ei ole kovin mukavaa aikaa. Nyt asiasta on saatu omakohtaista esimakua. En usko, että alle puolitoistavuotias vielä kärsii aivan varsinaisesta uhmasta, mutta jotain oman tahdon hakemista on hyyyvin selvästi ilmassa.
Ja ei-sana, se on käytössä. Ei niinkään omasta puolestani, mutta tyllerö käyttää sitä muidenkin edestä. Sen alituisen eittelyn ja kiljumisen vielä kestäisin, mutta kun yhtälöön lisätään puhkeavia hampaita ja megalomaaninen räkätauti (sekä äidillä että tyttärellä), alkavat huonotkin vitsit käydä vähiin. Tänään vaipan alta löytyi muun hyvän lisäksi vielä kohtuullisen kivuliaan näköinen ihottuma. Kummasti siitäkin syyttää itseään, vaikkei sitä satavarmasti ollut vielä eilen enkä olisi asialle todennäköisesti edes mitään voinut.
Elämä jatkuu siis tänäänkin räkärättien, nenäfriidan, sinkkivoiteen ja henkisten korvatulppien voimin. Taidan ottaa ja jemmata erään tietyn Nalle Puh-lelun kaapin syvimpään nurkkaan, koska en selvästikään osaa leikkiä sillä oikein. Ja silti pitäisi, monta kertaa päivässä. Sinnikäs termiitti, sillä on ilmeisesti loputon luotto siihen, että kyllä tyhmä äiti vielä joskus tajuaa.
Lapset on yhtä käsittämättömiä otuksia kuin kissat.