En suinkaan ole unohtanut tätä blogia, vaikka siltä ehkä vaikuttaakin. Palaan toukkailun puolesta langoille heti, kun aihepiiri alkaa taas poikia kirjoitusinspiraatiota. Tällä hetkellä kevät ja pihahommat syövät ison osan ajastani ja kirjoitusinspis tuntuu keskittyvän enemmän tuohon toiseen blogiini.
Raps raps ja miau kuitenkin siihen saakka 
.
Hups, himpun on ollut hiljaista täällä. Syy on todennäköisimmin siinä, että elämä on ollut kohtuullisen harmoonista ja mukavaa noin niinkuin pääpiirteissään. Tai oli viime viikkoon saakka. Voi olla, että olen joskus ehkä mahdollisesti ohimennen kuullut sanan uhmaikä ja tiedostanut sen, että se ei ole kovin mukavaa aikaa. Nyt asiasta on saatu omakohtaista esimakua. En usko, että alle puolitoistavuotias vielä kärsii aivan varsinaisesta uhmasta, mutta jotain oman tahdon hakemista on hyyyvin selvästi ilmassa.
Ja ei-sana, se on käytössä. Ei niinkään omasta puolestani, mutta tyllerö käyttää sitä muidenkin edestä. Sen alituisen eittelyn ja kiljumisen vielä kestäisin, mutta kun yhtälöön lisätään puhkeavia hampaita ja megalomaaninen räkätauti (sekä äidillä että tyttärellä), alkavat huonotkin vitsit käydä vähiin. Tänään vaipan alta löytyi muun hyvän lisäksi vielä kohtuullisen kivuliaan näköinen ihottuma. Kummasti siitäkin syyttää itseään, vaikkei sitä satavarmasti ollut vielä eilen enkä olisi asialle todennäköisesti edes mitään voinut.
Elämä jatkuu siis tänäänkin räkärättien, nenäfriidan, sinkkivoiteen ja henkisten korvatulppien voimin. Taidan ottaa ja jemmata erään tietyn Nalle Puh-lelun kaapin syvimpään nurkkaan, koska en selvästikään osaa leikkiä sillä oikein. Ja silti pitäisi, monta kertaa päivässä. Sinnikäs termiitti, sillä on ilmeisesti loputon luotto siihen, että kyllä tyhmä äiti vielä joskus tajuaa.
Lapset on yhtä käsittämättömiä otuksia kuin kissat.
Välillä kadun päätöstäni olla näyttämättä naperon kasvoja netissä. Muiden lapsia on mukava katsella kuvista, ja harmittaa kovasti ne kaikki loistavat otokset, joita en voi jakaa koko maailman kanssa. Sitten muistan taas internetin ja sen, että en oikeastaan edes halua, että koko maailma näkee jotain mikä on itselleni äärettömän kallisarvoista. Ohjenuorani on edelleen se, että niin kauan kun en voi kysyä tyttäreltäni tämän omaa, järkiperäistä mielipidettä nettinäkyvyydestä, en voi myöskään kasvokuvia kokonaisuudessaan julkaista. Palataan asiaan siis joskus 17 vuoden päästä.
Sillä välin pikkupicasso saa treenailla rauhassa uusilla värikynillään, jotka ovatkin tähän mennessä jännintä sitten jouluaaton.
Jos luulitte, ettei 14-kuisen kanssa voi leipoa, luulitte väärin. Tyllerö kärsii ikävästä yskästä, joka tekee öistä katkonaisia ja ja kaikista perheenjäsenistä tasapuolisesti ärtyisiä. Päätin tänään katkaista rasittavaksi menneen märinäputken keksimällä jotain kivaa tekemistä – eli tässä tapauksessa mokkapalojen leipomista.
Työtasot ovat ipanan syöttötuoliin nähden huonolla korkeudella, joten valtaosa hommasta suoritettiin lattialla. Luonnollisesti. Lattiaa käytetään useasti myös perunoiden kuorimiseen, sillä Hänen Korkeutensa haluaa nähdä kaikki köökissä tapahtuvat oleellisuudet. Tai viis näkemisestä, osallistuminen on kaiken a ja o.
Sähkövatkainta masteroin ihan itse, mutta lusikalla sekoittamisen handlasi taaperokin. Ja lusikkaa maisteltiin, pyöriteltiin hiuksissa, taputeltiin, pyyhittiin käsiä hiuksiin, housuihin, lattiaan… ja hymyiltiin silmät sikkaralla ja naama ruskeana. Välillä taikinakulhoa maustettiin mojovilla aivastuksilla, joita ei turhaan hillitty hihansuilla.
Episodin jälkeen lapsi oli päälakea myöten taikinassa ja keittiön lattia oli saanut uuden, tahmean pinnoitteen. Asia ei haitannut pätkääkään, sillä mokkapalat maistuivat erinomaisilta, ja meillä oli niitä tehdessä myös erinomaisen hauskaa.
Taidan tosin syödä nämä flunssapalat ihan itse. Tuntuisi jotenkin… ehm, ikävältä syöttää niitä vieraille ;D
Mä en koskaan itke elokuvissa, ja muutenkin mua on tosi vaikea saada liikuttumaan mitenkään. Leffojen nyyhkykohtaukset kirvoittavat yleensä lakonisia kommentteja tai hihitystä maksimissaan. En jostain syystä osaa eläytyä tai samastua tarpeeksi. Tai en osannut. Hanat ovat nimittäin auenneet.
Muutama päivä sitten Teemalta tuli joku lapsiin liittyvä dokkari, jossa esiintyi pariskunta jolla oli aivovamman saanut pieni poika. En pystynyt katsomaan sairaalan sängyllä tyhjäsilmäisenä makaavaa pientä nyyttiä, vaan tuijottelin välillä seinille, välillä syliini. Silti sain hetken päästä pyyhkiä kyyneliä silmäkulmista.
Jokunen päivä myöhemmin onnistuin katsomaan jotain sarjamurhaajaohjelmaa, ja koko loppuilta meni pilalle kun ohjelmassa näytettiin ja kerrottiin varsin brutaaleja juttuja pienistä lapsista ja niitä tappaneesta ihmisperseestä. Tuijotin nukkumaan mennessä kattoa pitkän tovin pala kurkussa.
Tänään kampaajalla luin 50-vuotiaan naisen kertomusta lapsensa itsemurhasta. En päässyt kovin pitkälle kun juttu oli pakko jättää kesken, koska silmäkulmia poltteli.
Ei hyvää päivää, tätäkö tämä nyt tulee olemaan hamaan loppuun asti? Vuosi sitten olisin pannut kaiken hormoonimyrskyjen piikkiin, mutta nyt tähän ei kerta kaikkiaan ole mitään järjellistä syytä. Mun on ilmeisesti alistuttava siihen, että tästä eteenpäin saan varautua tyrskimään leffateatterissa kaikkien korneimpien nyyhkykohtausten aikana, tai ainakin viimeistään sitten, kun jostain raahataan suloisen pyöreäposkinen taapero estradille.
Argh. Musta on tullut pehmo.
Viikko sitten eteisessä tallusteltiin äidin karvalakki päässä. Sitten halailtiin kisua, joka oli huomiosta oikein mielissään. Hiukset ovat hunajassa ja takussa. Hunajaa nautittiin yöllä yskän hoitoon, mutta teho oli kyseenalainen. Hiusgeeliksi siitä näemmä on paremmin.
Tänään tein virheen ja opetin tyttöä kiipeämään sohvalle. Eipähän ole tylsää kummallakaan.
Tylleröllä on selvästi erilaisia puhekausia. Välillä sanotaan tiettyjä sanoja omatoimisesti, välillä ökellellään yhä monimutkaisemmaksi käyvää vauvakieltä. Jokeltelurintamalla on tällä hetkellä kovassa huudossa kaakaa ja sen johdannaiset 
. Sanojen muodostumista on kiehtova seurata. Lapaset ovat papa, kana on kaka. Ainakin yhden kerran. Seuraavalla kerralla ne kuulostavat jo joltain muulta.
Sanavarasto – tai oikeammin sanottujen sanojen varasto – alkaa olla jo kohtalainen. Ymmärrystä penskalla on vaikka kuinka, mutta ulosanti on vielä hapuilevaa.
Omma = omena
Mama = maito
Ääti = äiti
Memä = nenä
Koowa = korva
Ei = ei
Eiei= heihei
Sanottuja sanoja on niin paljon, että olen tainnut unohtaa niistä valtaosan. On hassua, miten lapsen tarpeita osaa tulkita pelkistä eleistäkin. Kädenojennus esimerkiksi saattaa tarkoittaa kontekstista riippuen joko nälkää, sylintarvetta tai myöntävää vastausta. Välillä vastaan tulee tilanteita, joissa joudun toimimaan tulkkina. On kuitenkin kohtuullisen hämmentävää, että vuoden loppuun mennessä pieni vauvelini osaa todennäköisesti ilmaista itseään melko selkeästi ilman apuakin. Ääk.
Hääräsin viime lauantaina vessassa omiani ja T roikkui kintussa ja kitisi. Mikään viihdyke ei kelvannut. Äidin naamanpaklailu on toisarvoista, kun Hänen Korkeudellaan on tylsää. “Haepa eteisestä kengät, niin mennään ulos”, kokeilin kepillä jäätä. Ei aikaakaan, kun tyttö läpsytteli vessaan kenkä kummassakin kädessä. Olin aika otettu, mutta osasin odottaa moista. Seuraavaksi pyysin etsimään pipon. Tyttö lähti touhukkaana eteiseen, mutta alkoi hetken päästä karjua turhautuneesti. Niinpä tietenkin. Pipo onkin laukussa, siksi sitä ei löydy.
Lopuksi heitin ilmaan jokerikortin: “Haepa äidille lapaset!” En muista, että olisin käyttänyt moista sanaa lapsen kuullen ja olin melko varma, että saisin tuomisina villasukan tai muuta vastaavaa. Sainkin nenilleni, kun tyllerö töpsötti vessaan lapaset käsissään. Ja ne olivat vielä samaa paria.
Mun tytystä kasvaa varmaan joku rakettitieteilijä.
Joku viisas on joskus sanonut, että lapsen saaminen on luopumista. Sitä se tosiaan on.
Luopuminen alkaa heti siitä hetkestä, kun taittelee ensimmäisen pieneksi menneen vaatteen varastoon. Alkuvaiheessa jokaisella vaatteella oli muisto. Tämä oli yllä kun tultiin laitokselta kotiin. Tämä pyjama oli kaikista näppärin.Tämä vaate saatiin lahjaksi siltä ja siltä. Olen huomannut, että vaatteista luopuminen on itselleni hyvin vaikeaa. Joitain olen antanut pois, mutta en yhtäkään merkityksellistä vaatetta. On liian tuoreessa muistissa tunne pikku vartalosta vaatteen sisällä.
Sitten huomaa yhtäkkiä luopuvansa sylivauvasta ja saavansa tilalle mahaväkkärän. Sitten yllättyy siitä, että lapsella on yhtäkkiä hampaat suussa. Sitten se päästelee sanoilta kuulostavia äännähdyksiä ja pian kävelee. Kasvun vauhti hengästyttää. Ensimmäisenä elinkuukautenaan lapsi kasvoi sentin viikossa, nyt tuntuu että aivokapasiteetti kasvaa vuorostaan hillitöntä vauhtia.
Sitten se ei enää pian ole imeväinenkään. Se on tähän mennessä ottanut eniten koville. Lapsi ei ole ikävöinyt rintaa pätkääkään, mutta minulla on haikea olo. 13 kuukautta lypsykoneena oli antoisaa aikaa. En olisi ikinä uskonut ajattelevani näin, mutta imettäminen on ollut yksi elämäni hienoimmista asioista. Kaikkine kipuineen ja rintaraivareineenkin. Se oli hieno symbioosi.
Mun vauva ei ole enää vauva, vaan taapero.
