Lähtötilanne. Nakkisormet for teh win. Tässä vaiheessa olen jo karhennellut kynsien pintaa viilalla.

Joten. Härkää sarvista ja vaikeimman kautta, kuten motto kuuluu. Pannaan tilaten paketti akryyliä con oheissälät  ja tiirataan pari juutuupivideota. How hard can it be? No aika pirun hard. Ei ne kynsiteknikot ihan turhaan kursseja käy XD. En voi suositella kynsien tekemistä itselle kuin ainoastaan siinä tapauksessa, että aihe oikeasti kiinnostaa ja että on varautunut opiskelemaan asiat kantapään kautta. Ja epäonnistumaan useita kertoja. Onneksi olen harjaantunut hakkaamaan päätäni seinään, joten itselleni tämä on ihan hyvää iltapuhdeharrastelua ;D.

Tippien liimailua. Ihan kiva pituus, jos olisin petolintu. Tai Dracula.

Varoituksen sananen on toki annettava. Näillä aineilla ja välineillä saa aivan varmasti pilattua kyntensä jos ei pidä järkeä kädessä. Hygienia on ensiarvoisen tärkeää ja tarkkuus yleensäkin. Esimerkiksi tippien alle ei saisi jäädä yhtään ilmataskuja. Itselläni toki jäi, koska olen tumpelo ja liima harvinaisen äkäistä tavaraa :D. Ilmataskuihin saattaa kasvaa hometta tai muuta mukavaa kasvustoa, joten älkää tehkö kuten teen, vaan tehkää kuten sanon. (Itse huolsin vikakynnen kuntoon noin viikon sisällä mokailusta. No harm done. Välillä on tosin vaikea vetää rajaa hyvin ja huonosti tehdyn kynnen välille. Tai siis huonon ja vähän vähemmän huonon… ;D)

Mutta niin, edetään omalla vastuulla jos vastaavaan ryhdytään, eiks jepa.

Ehanat.

Itselläni suurin opettelu on ollut akryylimassan annostelussa. Laitan sitä oletusarvoisesti aina liian vähän. Ylimääräiset on kohtuullisen helppo hioa pois, mutta jostain syystä homma ei vielä oikein toimi. Liian vähäinen massamäärä aiheuttaa sen, että kynsi joustaa ja väistämättä lohkeaa.

Toinen iso moka on se, että massaa osuu aina jossain kohdin kynsinauhan päälle. Tätä sattuu erityisesti vasemmalla kädellä tehdessä, kummallista ;D. Sen seurauksena kynsimassan reuna irtoaa omasta kynnestä ja alle pääsee ilmaa. Ei hyvä.

Tässä vaiheessa ei kuitenkaan passaa olla liian kriittinen, koska enhän mä tiedä vielä mistään mitään. Olen ihan puhdas koe-eläin ja koko homma eräänlainen testiprojekti. Voiko pystymetsästä repäisty saada aikaan hienot kynnet? Jos voi, niin kauanko siihen menee?

Testailua. On muuten ihan hirveä käry tuossa akryylinesteessä.

Lyhensin tipit aivan sormenpään tasalle, koska en erityisemmin välitä pitkistä kynsistä. Tai siis mun mittapuulla nuo on jo ihan  tarpeeksi pitkät :D.

Ei näin XD. Vähempikin saattaisi riittää…

Plörts vaan. Oli sitten pieni hiominen tuossa kynnessä. Mutta lo and behold, siitä tuli loppujen lopuksi ihan hyvä.

Saattaa olla, että geelikynsien tekeminen olisi ollut helpompaa näin aloittelijan kannalta. Valitsin akryylin, koska se on ilmakovetteista eikä vaadi uv-uunia. Akryylin miinuspuolena on haju, joka on aivan järkyttävä. Uunin kanssa näpeltäminen tuntuu aika pieneltä siinä vaiheessa, kun koko asunto haisee kuolemalta ja päätä särkee koko loppupäivän. Voipi siis olla, että vaihdan menetelmää jossain vaiheessa.

Uv-uuni saattaa mennä hankintaan joka tapauksessa, sillä tavalliset kynsilakat eivät pysy näissä kynsissä. Siinä missä lakka lohkeilee pois luonnonkynneltä, se kuluu pois akryylikynneltä. Että suo siellä vetelä täällä :D. Pistän toivoni uv-lakkoihin. Kaikenlainen kynsitaide ja muu kikkailu saa jäädä odottamaan sitä aikaa, kun näitä näppejä ilkeää kenellekään ylpeänä edes esitellä.

Valmis kalmanvärinen käpälä. Tästä ei voi edetä kuin ylöspäin…

Tipit kuulsivat läpi niin vekkulisti, että peitin koko komeuden mahdollisimman tylsän värisellä lakalla. Yritin vangita kuviin kaikki mahdolliset kuprut ja viat, ja kyllähän nuo tippien kynnykset aika kivasti tuolta morjestaa :D. Että siinä teille kaunistelematon totuus.

Ja käpälä tänään. Hioin huoltokerralla kynnet ihan lyhyiksi, koska se tuntui tässä vaiheessa parhaimmalta ja yksinkertaisimmalta vaihtoehdolta. Kynsissä on läpinäkyvää lakkaa kiiltoa tuomassa, sillä akryyli itsessään ei kiillä mitenkään merkittävästi. Pinta on hieman röpelöinen koska olen aika käsi myös kynsien lakkaamisessa ;D.

Että näin. Tästä lähdetään. Elän toivossa, että kesällä mulla olisi jo ihan nätit kädet :).

Nämä.

Ei saa nauraa.

Siis miksi mä haluan nuo? Ne ovat epämääräisen punaiset (jäk), niissä on panttereita (jäk), ja ne ovat… kirjavat. Jäk. (Ja nuo kengät ovat oikein tuplajäk, brhh.)  Kaiken järjen ja logiikan mukaan mun pitäisi, ei edes vihata, vaan suhtautua äärimmäisen välinpitämättömästi näihin. Mutta nöhöy, sen sijaan huomaan bongaavani sieltä täältä linnunkakankirjavia farmarihousuja ja viikaavani niitä mielessäni hellin käsin vaatekaapin hyllylle. Aivan erityisesti näen vaatekaapin hyllyllä kirmaavan villin rivin pieniä panttereita. Koppotikoppoti vain. Tai siis whatever ääntä pantterit nyt pitävätkin.

Siis kuvitelkaa nyt. Moposaappaat, pantterit, ja jokin jäntevärakenteinen musta yläosa. Eikö kuulostakin ihan kaikin tavoin järkevältä? Jos ei panttereita, niin mites sitten sinisiä ruusuja? Anyone? Mä voisin ottaa.

Lopunkin uskottavuuden ( jaa minkä?) menetyksen uhalla paljastan, että katselen viipyvin silmin myös näitä. I shit you not. Järjen valo ei onneksi ole himmennyt niin paljoa, että oikeasti vakavissani edes harkitsisin moisia. Mutta niissä on kukkia. Ja ne ovat niin iloiset. Kattokaa nyt, kiinanruusuja, kolibreja, nallekarhuja, menninkäisiä ja tui tui. Aaaawwwww. Ei mitenkään voisi olla alati kärttyinen jos omistais tommoiset. Sen takia jätän ne kauppaan.

Kaikki kuvat tarjosi www.asos.com.

Ja nyt lääkkeet.

Eli otetaan kaikki mahdollisimman tuima ilme ja suunnataan pistävä virtuaalinen tuijotus allekirjoittaneen mieheen lähimpään mikrotukihenkilöön. Höystetään tuijotusta kiukkuisilla tuhahduksilla ja tsk-tsk-äänillä. Kyllä se siitä.

Muutoin joudun guuglaamaan teille päivittäin lolcatseja ja vanhoja Fingerporeja tekstien höysteeksi. Oisko kivaa. Ei.

a) katastrååf

b) tomi traktori on kaverini- lapiokynnet

vai

c) itkuparkuyää?

Veikkaan ensimmäistä. Optimistina tyydyn myös b-vaihtoehtoon.

Kynteni ovat aina olleet mallia käytän-raapimiseenkin-apuvälinettä, eli mulla ei ole kynsiä. Ne katkeavat välittömästi tai taittuvat oikein mukavasti kynsipedin puolelta mitä kummallisimmissa tilanteissa. Niin kuin vaikka paitaa pukiessa. Tai hengittäessä.

Aiemmin kynnettömyyden tuskan kanssani jakanut ystäväni J esitteli joulunpyhinä uusia akryylikynsiään, ja jossain aivosolujeni välissä synapsi löi kipinää. Minä kans. Mulle ja. Luonteelleni uskollisena siellä kipinöi myös kitupiikkeys ja rajaton, egomaaninen luotto omiin kykyihin. Verraton yhdistelmä, voin kertoa. Ilman sitä elämä olisi paljon tylsempää.

Että sitten kun olen pilannut kynteni lopullisesti ja saanut kaikki mahdolliset sienet ja homeet ja itiöt käpäliini, niin saa tulla ilkkumaan. Sitä ennen pyydän kuitenkin nöyrimmästi teitä jakamaan kaikki viisautenne akryylikynsiin liittyen. Antakaa tulla. Erityisen mielellään otan vastaan informaatiota siitä, jos joku kaltaiseni pösilö neroushenkilö on laittanut kynnet onnistuneesti tai vähemmän onnistuneesti itse itselleen. Saa toki myös avautua muuten vain aiheesta kynnet. Tai vain lällätellä ja osoitella.

Ajattelin aloittaa vaatimattomasti ilman tippejä, eli pinnoitan vain oman kynnen akryylimassalla. Joku raja uskaliaisuudellakin :D. Nyt vain odotellaan jännityksellä pakettia kotiin saapuvaksi… iiks.

Kuva: MiMax.

Pidän aika paljon siitä tavasta, millä COS kommunikoi asiakkaan kanssa. Markkinoinnissa käytetään paljon tekstejä. Vaatteet on viikattu siististi pusseihin, joissa lukee pitkät pätkät tarinaa siitä, miten olemme juuri sinun etuasi ajatellen pakanneet tämän juuri näin, ja että palautathan vaatteen tässä samassa pussissa, sillä se säästää luontoa. Ja niin edelleen. Kaulakorussa oli pikkuruinen  lappu, jossa oli teksti I’m real leather ja kangaspussin tekstin tiedättekin jo.

On kuin jokin näkymätön, välittävä persoona pitäisi huolta juuri minusta.

Tulee sellainen tosi spessu olo ♥.

Blogipostauksen tuottaminen on välillä kerroksellista puuhaa. Ensi alkuun meinasin höpötellä jotain yleisluontoista ylläni olevista vaatteista. Sitten – ennen kuin olin aloittanutkaan – ajattelin postata pelkät kuvat ja vaieta kerrankin. Sitten tuumasin että omalla naamalla kuorrutettu kuvapostaus olisi oikeastaan aika lame, ja vuodatin rivikaupalla retrospektiivistä paskaa siitä, miltä nyt tuntuu kun on blogannut kohta neljä vuotta. Että on oppinut sitä ja tätä ja ylevöitynyt kaikessa viisaudessaan ainakin kolmanteen potenssiin. Ja että silmäluomeen on ilmestynyt ryppy, jota kutsuu salaa nimellä Ritva.

Sitten ajattelin että pöh, ja palasin alkuperäiseen suunnitelmaan.

Jos pitäisi yhdellä sanalla kuvata omia vaatemieltymyksiä juuri tällä hetkellä, niin sanoisin sparta. Ei sparta as in risuparta ja lihakset, vaan sparta as in karu. Puhdaslinjaisuus on meikäläisen maailmassa nyt kova sana, samaten kuin materiaalit, jotka hyväilevät kättä kuin säänpieksämä puu tai veden muovaama kivi.

COSin musta lörppöpaita on silkkiä, ja ominaisuuksilleen uskollisena se lämmittää harsomaisuuteensa nähden yllättävän paljon. H&M:n wanha villasekoitehame edustaa sitä ainoaa hameenmittaa joka ei ole muodissa, mutta on ehkä juuri siksi noussut arvoon arvaamattomaan. Harmaa polvimittainen villahame on yhtäaikaa mummoisa ja minimalistinen, eikä ole olemassa sellaista hametta, jota hiljaista asennetta huokuvat nauhakengät eivät särmäyttäisi.

Joistakin vaatteista ei luovu ennen kuin ne ovat puhki ja luulen, että ylläni on nyt aika monta sellaista. Tässä combossa olen viihtynyt jo useamman päivän. Luulen, että yleiset hygienasäädökset vaativat pikkuhiljaa jo keksimään jotain muuta ylle, mutta kun en millään haluaisi.

Mää en taho.

Ps. Huomaatteko, mulla on rannekello. En ole omistanut rannekelloa sitten ekaluokan, jolloin sain ensimmäisen mintunvihreän aikarautani. Hukkasin sen kahden viikon sisällä ja siitä jäi elinikäiset traumat. Huikkasin Miehelle ennen joulua puolihuolimattoman lahjatoiveen (“semmonen ihan simppeli nahkahihnanen vaarinkello olis kiva“), ja hämmästys oli suuri kun toiveeni kuultiin. Kello on kaveri ♥.

COSin nahkamakkarakoru näytti tuotekuvissa todellisuutta hintelämmältä. Kuvittelin saavani juuri ja juuri kaulan ympäri yltävän käädyn, mutta mötkö taipuukin helposti myös vyöksi. En valita. Tykkään ihan mielettömästi korussa piilevästä naamioidun helminauhan estetiikasta. Voin itseasiassa sanoa, että todella harva rihkamakoru on yhtä mieleinen kuin tämä. Jännästi en oikeastaan edes miellä tätä rihkamaksi, koska se on nahkaa. Parasta mitä kympillä saa? Ainakin lähellä. (COSilta kotiutui “yllättäen” taas muutakin… niistä enemmän joku toinen kerta. Alet prkl.)

Pukinkontista löytyi äidin Accessorizesta bongaama hassunhauska pampulahuivi. Se on ihana! Laiskoina päivinä tarvitaan vain taustalle tylsää mustaa, kaulaan pampulat – ja päivä on pelastettu. Tätä ei tosin parane näyttää kissoille… Väännän korkeimman omakätisesti patalapun siitä hännäkkäästä, joka pampulahuivini tuhoaa.

Nahkakoru postitettiin kotiin asemoituna askeettisen viehättävään lakanakangaspussiin. Siitä tuli välittömästi mieleen idyllisiä tuokiokuvia mankeleista ja ulkona kuivuneista pellavalakanoista. Pussukan inspiroimana suihkin seuraavana aamuna ranteisiini vähälle käytölle jäänyttä Estee Lauderin White Linen hajuvettä ja päädyin kyselemään töissä jokaiselta vastaantulevalta työkaverilta, että haisenko liikaa vai ihan liikaa parfyymille. Loppupäivästä sain päänsäryn. Mielikuvat, mankelit, who needs them.

Pussin reunassa on lievästi piilokuttuileva teksti “fulfilment is a tidy drawer”. Pistää miettimään, onko fulfilment pienempi vai yhtäsuuri, jos survoo laatikkoon roinaa useammassa pienessä pussissa, vai jos kenties laittaa koko laatikon sisällön yhteen isoon pussiin. Nimimerkillä mitä on tämä “tidy drawer”, josta puhutte. Oli mitä hyvänsä, sitä ei tullut pussin mukana.

Niin, ja arvatkaa mitä. Ostin uudet kengät ja laitoin vanhat (lue: kohtuullisen uudet moposaapakset) muovipussiin. Kotona Mies oli heittänyt pussin roskikseen, koska sen viereen oli jälkeenpäin asetettu epähuomiossa pari roskapussia. Ehdin pelastaa kengät, mutta mitä opimme tästä? Pussit, ne vasta on perseestä.

Paritkin porkkanamalliset nahkahousut odottaisivat siellä lahkeet kiharalla onnellista uutta omistajaansa, mutta tiedän kysymättäkin niiden olevan “käytössä” jos erehdyn asiasta viattomasti kysymään. As if. Mammaparalla tosin ei olisi vaatteita lainkaan, jos meikäläisen pyynnöt olisivat joka kerta kaikuneet kuuleville korville. Että ymmärrän, vaikkakin vastahakoisesti. Annan anteeksi myös sillä verukkeella, että lapsuus/teinivuosina silppusin useammankin äidin vaatteen tuikitärkeäksi barbinvaatteeksi tai biletopiksi tai joksikin muuksi epäonnistuneeksi tekeleeksi. Olin oikea frankenstein ompelukoneen kanssa. En mäkään mulle mitään antaisi :D.

Niin. Mutta mitäs sitten tehdään, kun haluaa aivan niinku välttämättä lainata jotain oman kaksivuotiaan tyttärensä garderobista? Tulee fysiikan lait vastaan.

Pakon edessä ostetaan omat. Odotahan vaan tyllerö, kun kasvat isoksi… niin hankin munalukon omaan vaatekaappiini.

Sopivasti sirot ja epä-äijät maiharimalliset nauhakengät, joita metsästin kissojen ja koirien kanssa. Kohtalo heitti viimeiset Vagabondit nenäni eteen juuri oikeassa koossa, ja taisin miettiä kokonaiset kaksi ja puoli minuuttia ostopäätöstä. Hyvät ovat. Vaikka nuo henkkiksen minimallit vetävät kyllä kaikki sympatiapisteet kotiin :D.

Löysin kuvakansiosta ihan kohtuullisen vanhan räpsysarjan ja ajattelin julkaista sen perinteisessä vuosi-vaihtuu-on-retrospektiiveilyn-aika- hengessä. Eli joskus viime vuoden elokuussa (?) elämä näytti tältä. Meikäläisen maailmassa kuukaudet ja päivät nyt muutenkin tuntuvat saman mittaisilta, joten sou not, käy tää näinkin. Pihvejä ja silmääiskeviä kissoja. Ja joku outo ikkunasta tunkeva valo, jota ei hetkeen ole näkynyt.

Miehen mielestä parasta on se, kun otetaan lehmä, kääritään se sikaan ja pannaan (=unohdetaan) pannulle.

Sitten se (ne?) syödään ja tehdään tapahtumasta rituaalinomaisesti merkittävä pyyhkimällä rasvaroiskeet korkeastatuksiseen paperiliinaan.

Midinetin mielestä parasta on sotkea kaikkea sipulista, rucolaista, kurpitsansiemenmäistä ja ihanaa sekaisin lautaselle ja lorottaa niskaan balsamicoa. Miehen mielestä kaikki edellämainittu on sikalehmään verrattuna ihan lame.

Kokkailun lomassa oli pakko kuunnella Salattu Suru ja olla hieman melankolinen. (Topissa on jotain samaa kuin allekirjoittaneen isäukossa, muusikkoutta ja cowboynkrakaa myöten.)

Kaverin mielestä parasta on olla Prinsessa ja tuijottaa ihmisiä prinsessamaisen pistävästi. Mahdollisimman korkealta. Mahdollisimman alistavasti.

Yarr. Tai mitä ne merirosvot ny tapaakin sanoa. Prinsessamerirosvot, siis.

Teatraaliset naamanvääntelyt olivat ilmeisesti protesti katonrajassa leijuvalle rasvalaskeumalle, joka otti Hänen Korkeutensa herkkiin näköelimiin. Prinsessuudella on hintansa.

Ettekste nää että mää kärsin?! Menee karsinogeeniä silmiin! Viikset tippuu ja kynsi katkee! Turkki haisee! Hyiii!

Oh noes, aim blaind!11