Ja perille päästyä siellä oli tietenkin jotkut saatanan pilttikinkerit, eikä kirjoja päässyt lainaamaan ollenkaan.

Ulkona pysähdyimme jollekin maailman ankeimmalle leikkipuistolle, jossa oli viihdykkeenä kasa märkää hiekkaa ja kivuliaan oloisesti kinkkaava keinuhevonen. Tienposkessa oli iso koirankakka, josta Tyttö totesi, että äiti kato etana. Kyllä muru, onpas… ruskea etana.

Marketissa oli lauma äitienpäiväruusuja raastavia mummeleita ja ostoskärryillä jonossa tökkiviä papparaisia. Jälkimmäisiä olen luullut tähän asti pelkäksi urbaaniksi legendaksi, mutta kerta se on ensimmäinenkin kun satavuotias vaari hoputtaa äitiä ja kaksivuotiasta pois tenapakettiensa tieltä.

Ja mä siis olen äärinopea kassa-asioija, pakkaan tavaroita pussiin sitä mukaa kun niitä tulee ja toisin kuin ilkeät papat, osaan vetää Plussa-korttini juuri oikealla nopeudella kortinlukijasta.

Että voihan muna sentään. Sitten kun mä olen vanhus, niin mä kostan. Kaikille.

Päivän hyvät uutiset:

Mulla on vapaapäivä.

Mulla on karkkia.

Mulla on (kohta) tämä:

Kuva.

Tai no, teknisesti se on Miehen, mutta moraalisesti mun.

Ja se taas tarkoittaa rajatonta lainaamisoikeutta ihan milloin vain. Niin kerta.

]]> http://www.midinetti.fi/2012/05/etana-etana-nayta-sarves/feed/ 1 http://www.midinetti.fi/2012/05/kitkerat-paljetit/ http://www.midinetti.fi/2012/05/kitkerat-paljetit/#comments Fri, 04 May 2012 17:56:07 +0000 Midinetti http://www.midinetti.fi/?p=7687

Omistan hurjan paljon kivoja vaatteita. Tuntuu hassulta, että joka päivä töihin lähtiessä saan pukea ylleni jotain, mistä ihan oikeasti pidän. Tämä asia ei ole ollut alkuunkaan itsestäänselviö tähänastisessa elämässäni. Harva se päivä ärsyynnyn siitä, etten ole muistanut ikuistaa jotain kivaa komboa muistikortille ja lähes yhtä usein päätän tehdä parannuksen.

No nyt, nyt sitten parannuin vähän ja otin ne kuvat. Itselleni uskollisena turasin kumminkin, ja menin ja otin ne kuvat läskipäivänä (TM). Kiilutoppi ja kimonotakki olivat tosi jees siihen saakka, kunnes kinnasin farkkurotsin niiden ylle ja tunsin oloni kunnon rasvachorizoksi liian pienessä kuoressa. Farkut saivat kiittää onneaan että menivät kiinni, koska muuten olisin raastanut rikki loputkin vuodessa hajonneista Nudieistani. Joku muumuu tai burkha olisi natsannut päivän fiilikseen kuin vohveli kermaan.

Kaikkien näiden ylenpalttisten  fiilisten jälkeen mulle jäi vähän paska fiilis näistä vaatteista. Sellainen, että se on nyt tän paljettitopin vika, että mä tein superrasvaista ja herkullista kinkkujuustopiirakkaa ja vedin siitä puolet napaani ykkösellä. Tuli syötyä vähän huonosti ja nyt turvottaa vituttaa. Tai jotain. Ja tämähän on siis ihan nurinkurista, koska viaton toppiparka huljuu yllä kuin perunasäkki.

Ja ei tartte sanoa mitään, mää tiedän. Mulla on läskiä eniten korvien välissä. Mutta se tunne. Se on vaan se tunne. Kyl te tiiätte.

Kun turvottaa, puoli kiloa karkkia auttaa. Jugurtit on nössöille.

Aurinkoista ja munkikasta vappua teillekin murmelit!

Make a fish. Eiku wish.

Teinpä tuossa talven sysimustina tunteina itselleni mekon. Kaverilta saatu kangas sai ensialkuun tuomion ällönä, mutta jotenkin se alkoi eräs kaunis päivä huudella kaapissa meikäläisen nimeä. Kangas on aavistuksen läpikuultavaa polyesteriä. Juuri sellaista, mistä kypsään ikään ehtineet rouvat voisivat teettää itselleen paitapuseron tai polvipituisen leningin, ja sitä voisi sitten ylpeydellä mätsätä aviopuolison 80-luvulla ostamaan kaksiriviseen viininpuna- tai metsänhirveysvihreyspukuun. Tämä selittänee ällöfiilikset ;D.

Päätin ottaa ällöä sarvista ja taivutella mummonpunaa bohohippi-suuntaan. Ei siihen tarvittu kuin skarppi venepääntie, suoria linjoja ja letitetty vyöhkö, eli vyöntapainen. Ja no, tottapuhuakseni siihen tarvittaisiin myös pari ruskettunutta säärtä, turkooseja koruja, sandaalit ja konjakinväristä nahkaa. Ja se aurinko, joka on väliaikaisesti muuttanut toiseen aurinkokuntaan. Mutta jos ei välitetä muotoseikoista, niin ei sitten.

(Vaikka turkoosikivisen sormuksen mä kyllä löysin vielä myöhemmin kättä koristamaan.)

Tuli kyllä hetkeksi sellainen joulutonttu eksyksissä -olo, kun puin mekon ylleni keskellä kirkasta kevätpäivää. Psyykkasin kuitenkin itseni uskomaan, että viininpuna on ihan validi väri muutoinkin kuin vain kuusijuhla-aikoina.

Mekon kaava on muklattu jostain valmiskaavasta, joka oli alunperin melkoisen tanttahenkinen muumipaituli. Viillekehihat olivat kaavassa valmiina, mutta särmistin muotoja skarpimmiksi ja hain vähän Cos-henkistä laatikkomaisuutta mekon yleisilmeeseen. Tykkään, että tästä tuli niin kiva, että voisin tekaista vastaavan lyhyillä holkkihihoilla jostain pikkukukkakankaastakin. Hihojen halkiot on suljettu kirpparilta löytyneillä napeilla, joissa on vähän 50-lukufiilistä. Vitkalaukaisimesta loppui kuitenkin patteri kreivin aikaan, joten kuvasaalis jäi vähän köyhäksi ainakin niiden osalta. (Oikeasti, tässä on kaikki onnistuneet eli edes sinnepäin tarkat  kuvat :D. Harvoin menee näin tiukille.)

Lähikuvassa vyöhkö. Väri ei ole sinnepäinkään, photari ei näemmä ymmärrä mummonpunaa.

Kasipallo sanoo: siitä vaan.

Että miten ois, karvaa anyone? Kaveri luopuu omistaan mieluusti, Luumu taas juoksee harjaa karkuun ja viihtyy kurpsahtaneessa törkyturkissaan ilman ongelmia. Kaikesta vuosittain irronneesta karvasta olisi kepeästi tekaissut jo paritkin huopatossut. Mirriläisten karva huopuu tosi herkästi, testattu on :D.

Jos Kaveri olisi lätkänpelaaja, olisi se hyvä karvaamaan. Ilmeestä huolimatta menossa on joo-ruopsuta-just-siitä-vaihe.

Nyt on Kaveria karvoihin katsominen. Jos mulla olisi vihamiehiä, leipoisin niille karvapullia joka kevät.

Päivän saalis. Kaveri, omaa sukua lammas.

Nyt on kissuilla kesäpuvut. Tai kenellä on, kenellä ei. Mitenkähän Luumun saisi luopumaan talviturkista? Köntys parka on niin vanha ja paksu, että turkki ei enää pysy niin suittuna kuin hamassa kultaisessa nuoruudessa. Pitänee harhauttaa sitä tarjoamalla jotain ylimaallisen hyvää herkkua ja iskeä salavihkaa kimppuun takavasemmalta furmis etunenässä ;D.

Ajatella niitä kaikkia vuosia, jotka tuhlasin korkokengissä ja sen jälkeen niitä vuosia, jolloin haaveilin korkokengistä, mutta en kyennyt niitä kipuilulta enää irvistelemättä käyttämään.

Terkkuja maan tasalta. Täällä on oikeastaan ihan kivaa. On sellanen juureva meininki ja festarifiilis 24/7.

(Ps. Laiskamato tiedottaa: kommentteihin on vastattu.)

Tulkoon lunta, jäävuoria tai kissankokoisia rakeita, mulla on kesä. Tähän mitään aurinkoa tarvita. Että moro vaan aurinko, mee muualle paistamaan. Eiku siis pysy siellä missä ikinä oletkin. Kyllä tästä universumista löytyy ihan muutama muukin vähemmän paskantärkeä tähti, niin kerta.

Kostostani vie ihan vähäsen pohjaa se, että Nivean itseruskettava on about yhtä tehokasta kuin kuunvalossa ruskettuminen. Ei todellakaan tarvitse huolehtia mistään läikikkyydestä tämän kanssa, päinvastoin – läikikkyys olisi suorastaan positiivinen juttu. Blondispray taas on purnu paikallaan. Se istuu kuin nenä päähän uuden liukuvärihiusvärini kanssa. Kävin taannoin (= kuukausi sitten) kampaajalla ja annoin ohjeeksi liukuvärin. Tyven ja latvan värierosta tuli makuuni hiukan liian laimea, joten raahasin kaupasta tuon irvistelevän naikkosen (sitäkin varmaan kututtaa) kylppärin pöytää koristamaan. Toimii latvojen vaalennuksessa vallan erinomaisesti. Että in your face, aurinko. Mä ja mun purnut ollaan ihan (kesä)fiiliksissä.

Vielä kun joku keksisi säästä riippumattoman baariterassin. Ja uimarannan. Ja piknikin. Ja festarit.

(*väpätiväpäti* Yääähähäääää.)

Rikospaikalla oli sikinokin irronneita pistorasiankoteloita, taulunosia, Kivi-lyhtyjä ja nelikuisen pikkuvauvan kipsiin valetut käden- ja jalanjäljet. Massiivipuinen hylly – eli se, minkä päällä kaikki oli ollut – näytti vahingoittumattomalta. Rikospaikkatutkija sai spontaanin raivarin, koska oli varma, että kaikki edellä mainitut hyllyä lukuunottamatta olivat tuhannen peen päreinä.

Kuinka ollakaan, lyhdyt säilyivät ehjinä, samaten kuin kipsivalos ja kaikki muukin irtain. Suurinta osumaa otti seinä, jota koristaa tälläkin hetkellä kaksi 20-centin kolikon kokoista kraateria. Ja se pistorasia joo, mutta sen haitta on vain kosmeettinen.

Mutta. Ketä tästä saa syyttää? Who done it? Kuka saa omilla pikku tassusillaan paklata seinän kraaterit piiloon ja sen jälkeen ommella itse itsestään nutukkaat ja postittaa ne Timbuktuun?

Oliko se…

… pahamaineinen kaappari-Kaveri, ninjojen sukua oleva oman elämänsä apulaisseriffi? Kaveri on kevyt kuin höyhen, mutta hyppää kuin Bubka.

Vai…

…Notorious Luumu B.I.G? Takametsien gangsta, sohvien sumopainija ja ruokakupin vihollinen number one? Luumun liikehdintä vastapainovoimaan ei ole kovin sulavaa, mutta massaa on taatusti tarpeeksi yhden hyllyn pudottamiseen.

Ninja vai köntys? Mitä veikkaatte?

- Aamulla selvisi, että työporukasta yli puolet on kipeänä tai vapaalla.

- Loppuporukalle annettiin tehtävälista, jonka vaatimustaso oli luokaa-maailma-seitsemässä-päivässä- tasoinen läpihuutojuttu.

- Yllätyksiä, vauhtia ja vaarallisia kummallisia tilanteita riitti täyttämään yhden 24-jakson. (= Jos jokin voi mennä pieleen, niin se taatusti menee, ja vaikeimman kautta. Eikä auta edes Tsäk Bauer.)

- Kotona odotti viinipullo, proscuitto-paketti ja kukkakimppu, joiden todennäköisyys ilmestyä ja varsinkin yhtäaikaa taitaa olla jo miinusmerkkisen puolella.

- Puhelin soi illalla kello kymmenen jälkeen. Kukaan ei koskaan soita mulle kymmenen jälkeen, koska nukkumaanmenoaikani on mallia pikkulapsi. Olin varma, että joku on kuollut ja melkein jo jätin vastaamatta, koska en halunnut viettää loppuyötä vollottaen.

- Kotikotiin oli ilmestynyt mystinen leivosrasia keittiön pöydälle ja allekirjoittamaton olkaa hyvä-lappu, joita kukaan ei tunnusta tuoneensa. Hämmennystä lisäsi se, että etuovi oli lukossa eivätkä läheskään kaikki tiedä sivuoven olemassaolosta, saati että yrittäisivät siitä sisälle. Ensikommenttini tähän oli, että ettekai te hullut syöneet niitä leivoksia. Kuulemma yksi oli jäljellä. Se oli sitten varmaan se, mihin risiiniöljy oli jemmattu. Tai siis, miksi kukaan muuten jättäisi anonyymejä leivoksia kenenkään kotiin kuin vahingonilon toivossa?

Tämän kaiken jälkeen ääriskeptikko/-realistiluonteeni sai sätkyn jo siitä, kun televisio oli mennyt päälle itsekseen. Hipsin tutisevin jaloin nukkumaan yksinäiseen isoon sänkyyn ja tajusin vasta aamulla, että olin itse sammuttanut digiboksin juuri kun äitimuori soitti mystisen leivosrasian tapauksesta, ja unohtanut telkkarin ja vahvistimen päälle. (Sekin puhelu btw katkesi kesken kaiken ja poltergeistin läsnäolo tuntui sillä hetkellä huomattavasti todennäköisemmältä kuin ajatus äidin puhelimen akun loppumisesta.)

Peiliin katsoessa oli vahvasti sellainen fiilis, että olen tippunut johonkin stranger than fiction-kaninkoloon, enkä koskaan pääse pois. Tänään en taida uskaltaa ulos ilman kypärää.

(Paitsi että kävin jo suihkussa, ja veden lämpötila vaihteli aivan randomisti tulikuumasta jääkylmään. Näin siinä käy. Kun Mies on poissa poltergeistit hyppivät pöydillä.)

(Autokin sammui kerran valoihin. Se tosin saattoi olla mun oma vikani.)