Kolmekymppisyys tuli ja salataklasi mut sittenkin. Luulin jo, ettei tässä nyt mitään kehitystä tai muutosta tapahdu, kun ei aiemminkaan ole tapahtunut. Ikävuodet ovat tuntuneet analogiselta liukuvalta janalta portailta tippumisen sijaan. Mutta nyt, niin. Nyt huomaan istuvani persiilläni siellä portaiden juuressa ja kaverinani on kaikenlaista ihmeellistä tavaraa hujan hajan.
Viimeisen puolen vuoden aikana olen ostanut käsittämättömän määrän mustia vaatteita. Minä, joka melkeinpä vihaan mustaa. Meinasin kerran kirjoittaa blogiinkin avautumisen aiheesta mustat vaatteet ja niiden mielikuvituksettomat käyttäjät, mutta totesin sitten, että aika iso osa ihmisistä rakastaa mustaa väriä eikä sitten niin huvittanutkaan kaivaa senkkaa nenästä tieten tahtoen. Olen viime aikoina joutunut alistumaan siihen tosiseikkaan, että musta ei ehkä olekaan vain wannabe-tärkeilijöiden, muotoilijoiden ja hevarien väri ;D, vaan että sillä ihan aidosti on käyttöarvoa. Olen ihan periaatteesta kieltäytynyt mustiinpukeutumisesta siksikin, koska papereissani – kuinka ollakaan – lukee muotoilija, ja god forbid mua olemasta tylsä ja tekemästä niin kuin muutkin… tästä se alamäki alkaa, puuttuu enää pottatukka ja kummalliset silmälasit.
Mutta niin. Työelämään palaaminen herätti mussa aivan suunnattoman helppouden ja yksinkertaisuuden kaipuun. Halun olla tyylikäs, mutta vaivattomasti. Se halu vetää vastustamattomasti mustien vaatteiden ja laadukkaiden materiaalien luo. Syytän sitä yhtä keväällä ostettua silkkipaitaa. Se oli viimeinen niitti. Siitä lähtien olen ensimmäistä kertaa elämässäni tiennyt ( = etäisesti aavistanut), mikä on se mystinen asia, jota kutsutaan nimellä oma tyyli.
Onks tää nyt niinku aikuisuutta, kun haluaa omistaa laadukasta ja näyttää särmältä? Kun on viimein tajunnut, että yksinkertaisuus ei ole vain kaunistavaa, vaan helppoa? Kun on viimeinkin valmis päästämään irti epäoleellisesta ja myöntämään, että ei olekaan enää luonteeltaan kameleontti? Vaatekaappi kiittää, mutta mitä sanoo kukkaro?
Sitä jotenkin aina luuli, että se mystinen oma tyyli on jotain, mikä ihmisessä vain on ja että se tulee helposti ja luonnostaan. Paskat. Tyyli tulee sieltä mistä luovuus ja taidekin, kärsimyksestä. Ainakin mulle. Kysykää vaikka niiltä yksiltä Asoksen päkiänmurskaajasaappailta, hengittämättömiltä perseenvärisiltä muovinahkahousuilta tai liian pieniltä (mutta niin hienoilta) kengiltä joilla pilasin jalkani teininä ja jota näin vanhana ja labiilina kadun eniten.
Hän kaipaa laatua ja mukavuutta. Ja lupaa pukeutua mustiin.
Olkoon se mun kolmenkympin kriisini sitten, se saakelin musta.
(Olisin halunnut liittää tähän kuvia uusista, hienoista mustista asioistani. Sen sijaan lepuutan särkeviä hartioitani sangen brittiherraskaisesti kuumavesipullon päällä ja annan mustuuden lisäksi itselleni luvan olla väsynyt ja liian työssäkäyvä ollakseni hyvä bloggaaja. Kuvitelkaa tähän hienoja kuvia mustasta suoralinjaisesta minimekosta, porkkanahousuista ja liehupaidoista. Ja moposaappaista. Kiitos ja pusuja.)
