Ulkona sataa, taivaan paikalla roikkuu joku ruma märkä viltti. Jalkoja särkee. Väsyttää. En lohtushoppaa, lohtusurffaan.
Klaus Haapaniemen satumaisemista tulee hyvä mieli. Olisi niin mukava käpertyä ihanan pupupeiton alle tyynyröykkiöiden täyttämään sohvannurkkaan. Käteen kirja, toiseen teemuki. Musiikiksi seinäkellon tikitystä.
Kuvat lainattu kohteesta Finnish Design Shop.
Mulla on päähänpinttymä, taas. En tiedä onko tästä syyttäminen vuosia kestänyttä kissankarva-altistusta vai mitähä, mutta olen viime aikoina yllättänyt itseni haaveilemasta tekoturkiksisista säärystimistä tai spätsihärpäkkeistä. Stockholm street style antaa ymmärtää, että moinen haave saattaa olla jossain määrin myös trendikäs. Ja sitähän mä olen jos mitä, trendien aallonharjalla ratsastava truu fäshönista.
Haaveen tiellä on ainoastaan pikkukaupungin surkea tekoturkistarjonta. Neonoranssia megakarvaa kyllä löytyisi, mutta tahtoisin nyt tällä kertaa vähän hillitymmät, kiitsa. Olkoonkin että neonvärit on kans trendikkäitä. Yksi puoti on vielä koluamatta ja luotankin siihen, että edes jossain myydään semipitkäkarvaista, vaaleanruskehtavaa tekoturkista, joka ei näytä nyljetyltä teddykarhulta.
Musta on muuten kauheen ikävää, että kun aina jaksetaan jauhaa turkistuotannon epäeettisyydestä, niin unohdetaan teddykarhut ihan täysin. Ajatelkaa vaikka niitä lukuisia nyljettyjä teddykarhuparkoja, joiden turkista tehdään kengänvuoreja ja muuta epäinhimillistä!1!
Yritin kuukkeloida enemmän kuvaesimerkkejä, mutta mitä ilmeisimmin haaveeni karvajaloista jakaa noiden kahden ylläolevan piruparan lisäksi ainoastaan Harajuku-teinit ja stripparit. Tästä voi varmaan päätellä, että mitä karvasäärystimiin tulee, on raja skankyn ja tyylikkään välillä ilmeisen hienonhieno.
Mistä tulikin mieleeni, että miksi kukaan ei ole vielä keksinyt turkislegginsejä?
Mulla on täällä käynnissä herääminen, mikä toivottavasti näkyy blogissakin. Olen pitkän aikaa kulkenut laput silmillä, mutta nyt yhtäkkiä joka paikka tuntuu olevan täynnä kaunista, ihanaa ja kiinnostavaa. Vuoden pisin päivä on ohitettu ja edessä on upea, valoisa alamäki kohti kesää. (Mulla on päässä oma erityinen “mentaalikalenteri”, jossa hahmotan jostain syystä vuoden kulun siten, että tammikuu on vasemmalla ylhäällä, joulukuu oikealla alhaalla ja muut kuukaudet nätisti kolmen kappaleen riveissä siinä välissä. Kesää kohti siis edetään alaspäin, förstås :D.)
Satuin päivänä eräänä tutustumaan Marimekon uudistuneisiin sivuihin ja törmäsin koruihin, jotka jäivät vaivaamaan oikein kunnolla. Ihastun koruihin todella harvoin, joten tämä on meikäläisen skaalalla varsin poikkeuksellista.
Kaivo collar -korun muotoilu on sitä luokkaa, että tekisi mieli lyödä kädellä otsaan. En voisi kuvitella Kaivo-korua minkään muun näköiseksi. Kertakaikkisen nerokasta. Yksinkertaisin ratkaisu on yleensä paras ja tämä todistaa sen. Tuon korun suunnittelijana olisin aivan ääripolleaa disaineria.
On jotenkin hauskaa nähdä Kivi-kankaan kantikkaat möykyt kolmiulotteisina korussa :D. Ja arvostan niin suuresti tuota niskan taakse sidottavaa nauhaa sen tylsän tavallisen ketjuratkaisun sijasta. Tämä kaulakoru voisi pahimmillaan olla todella banaali ja ennalta arvattava, mutta se ei onneksi ole sitä ollenkaan.
Statement -koru, mulle ja! Värittömän asun väriläiskä, juhlava mutta silti arkeen käyvä, kova mutta silti pehmeä. Edelleen tuo sidontanauha on niin paras keksintö että järki lähtee. Hauskinta näissä kuosikoruissa on se, että kangas on ikään kuin laminoitu läpinäkyvän muovin sisään, mikä antaa niille yhtäaikaa modernin ja maanläheisen ilmeen. Kankaan kudos on selvästi näkyvissä kun korua tutkii lähemmin.
Suosikkejani ovat ehdottomasti Kaivo-, Kivi- ja Pikkusuomu-korut, vaiken löytänyt muistakaan suurempia vikoja :D. Tällä hetkellä mun ahteria kaivelee ainoastaan se, mistä näitä saa ja mitä ne maksavat. Jotenkin tuntuisi, että tuolla mun pikkuruisessa lähi-Mekossa ei taida olla ihan näin laaja tarjonta. Ja olisi tietysti ihan kiva tietää, minkä hintaluokan killuttimista haaveilee, ettei tarvitse sitten ostohetkellä esittää kauris ajovaloissa-ilmettä ja juosta pakoon. (Terveisin entinen köyhä opiskelija, joka lähti kampaamoon ostamaan hyvää shampoota ja kotiutui itku silmässä yhteensä yli 50€ maksaneiden shampoon ja hoitoaineen kanssa. Tämä kaikki vain siksi, ettei köyhä opiskelija kehdannut hinnan kuultuaan enää perääntyä. Oi niitä aikoja.)
Tietääkö joku näiden hintaluokkaa? Entä koliseeko marikorut muuten?
Skuiik. Mulla on tasan viikko aikaa itsesuggestioon ja psyykkaukseen. Olen nimittäin tehnyt jotain ennenkuulumatonta.
Joku saattaa ehkä muistaa, että suhteeni liikuntaan on vähintäänkin etäinen. Rehellinen kutsuisi sitä vihasuhteeksi. Minä kutsun sitä ignooraamiseksi. Liikunta does not exist mun universumissani. Toissavuoden lokakuussa (muistaakseni) hankin crosstrainerin, jolla lätkyttelin iloisen säännöllisesti menemään siihen saakka, kunnes raskausolo ja siihen liittyvä karmea väsymys veivät voiton. En sano sitä kuitenkaan liikunnan harrastamiseksi. Se oli vain välttämätön paha. Se oli iPodin kuuntelua hassussa vispilaitteessa. Mä. En. Harrasta. Liikuntaa.
Paitsi että nyt olen ripustanut itseni kaulakiikkuun, jota myös kuntosalijäsenyydeksi kutsutaan. Köyhdyn hävyttömän summan rahaa joka kuukausi täysin riippumatta siitä, käynkö mä siellä vai en. Nyt vielä naurattaa. Sitten kun kaikki kivat kengät jää kauppaan ja perse leviää sohvalla ei enää naurata. Olen yrittänyt keksiä itselleni jonkun sopivan palkinnon jolla voisin palkita itseni siitä, että saan raahattua ärseeni salille vähintään pari kertaa viikossa puolen vuoden ajan. Tähän mennessä en ole vielä keksinyt sellaista.
Voi vain miettiä, miten paljon ihminen voi inhota liikuntaa, jos siihen ei motivoi edes kuukausimaksu ja puolen vuoden päässä odottava palkinto.
Tällä kertaa olen tosin liikkeellä eri mentaliteetilla kuin aiemmin. Vietän nykyään kaikki päivät kotona. Ihan mikä tahansa tekosyy päästä pois täältä kelpaa. Hell, zumbakin käy. Kyllä, olen aika syvällä. Housunvyötärön yli röllähtänyt mahanahka kannustaa osaltaan myös. Ja perse, joka osuu kävellessä kantapäihin. Missä tahansa muussa elämäntilanteessa koko yritys olisi tuhoontuomittu. Nyt on niin kova tahto päällä, että edes se viisi päivää kestävä au-au-kuolen-salikrapula ei niin (kovasti) pelota.
Tai no, pelottaa se vähän. Taidan aloittaa joogalla tai muulla lällyilyllä.
Ps. Kannattaa jättää metrin turvaväli, jos eksyt mun viereen zumbatunnilla. Muuten voi tulla pakarasta otsaan.
P.p.s Jos näet mut väärinpäin kuntosalilaitteessa, olen siinä tarkoituksella niin.
P.p.p.s. Oli pakko laittaa tämä katergoriaan “pilvilinnat”. For obvious reasons.
