Archive for the 'päivän pukineet' Category

Hänellä on yllään toisen käden H&M:ää ja auringonsäteitä.

Sitä niinku yrittää opetella olemaan kiitollinen pienistä. Siitä, että kaapissa on pippurituorejuustoa, sylissä kehräävä kissa ja hyllyssä lukematonta luettavaa. Sitten kuitenkin huomaa raivostuvansa vesisateelle, tajuavansa että kaapissa oleva kala olisi pakko syödä tänään eikä huvita, ja että polveenkin sattuu ja vielä varsin tympeällä tavalla. Puhelin soi ja ei soi toivotusti. Vaikka elämä onkin antanut tänään sitruunoita, ei niistä voi edes tehdä limonadia vielä. Koska sitruunoiden ohessa annettiin myös ehtoja ja luotiin tarve tuijottaa puhelinta.

Sitten sitä yrittää muistuttaa itselleen, että sade on oikeasti ihan kiva asia ja lohi on hyvää. Jalankin voi sahata irti.

Mutta soisi nyt.

Tässä hiljan eräs kaunis ilta lähdin meillä asuvan miehen kanssa epäextemporeesti terassille. Koin vaatekaapilla epätoivon hetkiä, kunnes silmät nauliutuivat Vivien of Hollowayn luurankokolttuun. Kellohelmaa, tsek. Kesäistä, tuplatsek. Hiiteen tyllit, kesäinen terassireissu sopii tehdä ilman fyllinkejäkin. Yhdistin mekkoon punaiset rusettipoposet silläkin uhalla, että olo olisi vuosikerta-asussa ja tukka “laitettuna” vähän liian sophia loren on crack. Tai ehkä tuo kytynen crack-kampaus oli sitä kuuluisaa mua itseäni tuossa. Enihuu, pieni feminiineily piristi aika kivasti ja johti jopa siihen, että kaapista löytyi toinenkin mekko, jonka olemassaolon olin unohtanut. Sitäkin on jo pidetty joten mähän olen ihan on fire täällä.

Kuplajuomaa on syyttäminen puhtaan punaisesta huulipunasta. Huulipuikko ilmestyi jostain kivikautisen jämämeikkipussin syövereistä, ja se on varmasti vanha kuin taivas. Testasin punaa vitsillä, mutta sain nenilleni ja yllätyin syvästi, kun totesin että väri on oikeastaan aivan täydellinen. Niin täydellinen, että olen käyttänyt sitä arkenakin, sen kaapista löytyneen mekon kanssa. Ja se on meikäläisen huulipunakäyttäytymisen tuntien melkoinen wou. Kieltäydyn ajattelemasta, että puna on varmasti ihan homeessa sisältä ja saan siitä jonkun hyppykupan tai muuta ihanaa.

Kysyin miehekkeeltä aivan tosissani, että voiko väri olla fyysisesti niin kirkas, että se vahingoittaa silmiä. Ukko vastasi ei, mutta pihan pelakuu on ilmiselvästi toista mieltä. Joskus aiemmin ahistelin miestä ajatuksella absoluuttisesta mustasta, eli onko semmoista olemassa. Siis väriä, joka ei heijasta mitään takaisin. En muista vastausta :D. Nimimerkillä minä ja älykkäät kysymykset. En yhtään ihmettele, jos muhun menee hermo silloin tällöin.

Hauskaa oli, vaikka seuraavana päivänä hanuri meinasi irrota ja peukaloihin sattui. Rivien välistä voi tulkita, että pyöräilen liian harvoin. Haluaisin myös syyttää jotain ulkopuolista tahoa sääriä koristavista ruhjeista, veriroiskeista ja mustelmista, mutta syyllinen taitaa olla tasapainotaidoton yours truly. (Yrittäkää ite ajaa sivistyneesti pyörällä korkkarit jalassa ja helmat jarrujen välissä.) Tuli myös todettua, että pyöräilevästä henkilöstä ei saa hyviä kuvia. Tai saa, jos hyvän kuvan kriteerinä on valtava kyttyräselkäinen ja hevosenperseinen nainen pyörän selässä.

Paluumatkalla saimme todistaa ihania sumupeltoja ja syksyn hajua. Yägh. Ei ole kyllä talvea ikävä yhtään.