Ensimmäinen vapaa viikonloppu miesmuistiin. Ehdin hengähtää jopa sen verran, että muistin päivittäneeni blogia viimeksi ei joitain päiviä, vaan viikkokausia sitten. La-di-da. No, onneksi tapanani ei ole stressata bloginpitoa :D. Viime vuoden radiohiljaisuus ajoittui samoihin aikoihin eli pimenevään vuodeaikaan, joten kai tämä talvihissuilu sitten vain kuuluu omaan rytmiini. Noukänduu.
Kissoilla on emännästä poiketen ollut elämässä jännää enemmän kuin omiin tarpeisiin. Muutama viikko sitten Kaveri parkkeerasi hanurinsa jääkaapin eteen, ja tuijotti sen alaosaa intensiivisen kiinnostuneesti. Sitten paikka ja tuijotus vaihtuivat eteiseen ja sieltä taas takaisin keittiöön. Eräänä iltana apulaisseriffi oli taas passissa keittiön nurkassa, kun uunin alaluukusta (eli sieltä missä säilytetään leivinpeltejä) alkoi lennellä leivinpaperinpaloja hillittömän rapinan säestämänä.
Hiiri.
Oma ensireaktio oli oksennushyihyiiik varsin perinaiselliseen tyyliin. Sitten sisäinen muurahaisia pelastava kettutyttöni ahistui ajatuksesta, että hiirestä – tuosta yhtäkkiä suloiseksi muuttuneesta pikku pallokorvasta – on päästävä eroon jotenkin. Myrkky oli vaihtoehtona sieltä epämukavimmasta päästä, mutta käytännössä ainoa mahdollisuus. (Miten loukuttaa hiiri joka ei tule sisälle koska kissat? Tai jos tulisikin, niin miten olla loukuttamatta kissoja ja kaksivuotiasta siinä samalla?) Onneksi en joutunut pähkäilemään ongelman parissa kovin kauaa. Kaveri ratkaisi sen ihan omin lupineen.
Kaveri doesen’t sleep, she waits.
Kaveri, sukua Chuck Norrisille. Voi sitä pettyneen maukunan määrää, kun mikki lensikin surmatyön jälkeen häntäotteella ns. kartanolle eikä sillä saanut jäädä leikkimään. Otus ymmärsi kaikkien (paitsi Suuren Metsästäjän) onneksi kuolla nopeasti. Tai sitten Kaveri on vain niin pro. Enihuu, toivottavasti ei aivan hetkeen tällaista iltaviihdettä enää meille.
(Luumun näkökulma hiirenmetsästysepisodiin koostui omien silmäluomien sisäpuolesta. Tuttavaa lainatakseni Luumu on vain niin kovin domestikoitunut. Ei siis laiska tai muuten vain vähän hönö. Ei ollenkaan. Saaliinjaolle madame silti toki raahautui. Allekirjoittanut on tosin melko vakuuttunut siitä, että Luumun mielestä kyseessä oli vain vähän jännemmän hajuinen rapinahiiri.)
