Eilen vuoroin satoi, tuuli ja paistoi. Ja oli 23 astetta lämmintä. Hyppelin iltayhdeksältä pihanurmikolla suu hämmästyksestä ammollaan ja taisin hymyilläkin toopena. Ei ollut kylmä, ei yhtään. Olisin voinut jäädä nukkumaan siihen linnunmaitoilmaan. (No todellisuudessa en, hyttyset ovat nimittäin heränneet…) Kaiken palelemisen ja viikonloppuna iskeneen tappoflunssan jälkeen hellekeli tuntui hemmotelulta sielulle. Voi kesä.
Oli pakko ottaa kamera mukaan ja ikuistaa ensimmäinen kesäilta. Nappasin mukaan myös eilen kirpparilta mukaan tarttuneet kolme turkoosia asiaa ja ripottelin niitä pitkin pihaa.
Säkenöivän turkooseihin pitsiliinoihin harvoin törmää. Jonkun vaivalla koukuttelema nykerrys maksoi vaivaiset 80 senttiä. Malli ei ehkä ole maailman kaunein ja lankakin mitä lie luprua ja liian paksua sukkalankaa, mutta väri antaa viat anteeksi tällä kertaa. Jos tämä ei päädy omalle pöydälle, niin mökille sitten.
Pahasti ruohottunut kukkapenkki kaipaisi suitsimista. Ainoat, jotka juolavehnän seassa viihtyvät ovat siperianunikot ja keltainen röyhyke, jonka nimi on paennut päästä aikapäiviä sitten. Unikon nuput ovat yhtä ällöttäviä ja huvittavia kuin aina ennenkin.
Oli melkoista sattumaa, että liinan lisäksi ostoskoriin päätyi kaksi turkoosia paitaa. Joku jossain oli kai todennut, että turkoosi on nyt niinku ihan jestydei ja naamapalmu ja bai bai. Kiitos vain, kelpaa.
Nanson kuviopaita on mainion mallinen ja tuo mieleen hämärän kansallisromanttisia fiiliksiä. Tai modernin jussi-paidan. Sitä epämodernia versiota en päälleni pukisikaan, en edes raipaniskujen uhalla. Paidan malli on aivan loistava, ja siinä on kaunis pääntie. Jostain syystä Nansoa myydään kirppareilla monesti kummallisen halvalla, vaikka mielestäni laatu on priimaa ja käytettävyys huipussaan. Edes Marimekko ei ole niin jokapäiväisen helppoa käytettävää kuin Nanso.
Zaran polyesterinen kreppiriekale tuntuu niin mahtavan silkkiselle, että sille voi melkein antaa anteeksi, ettei se ole sitä. En jostain syystä osannut sanoa ei röyhelöiselle paidalle, vaikka minä ja rimpsut emme ole mitenkään itsestään selvä yhtälö. Kyllä hippi on hipille hippi, ajattelin ja kaappasin rievun mukaani.
Omakotiasumisen ehdottomasti paras puoli on luonto. Kerrostalossa asuessa en tajunnut ollenkaan, mikä määrä ketunleipiä, lemmikkejä ja puna-ailakkeja tilkuttaa penkereitä joka kesä. Enkä ymmärtänyt ollenkaan, että ne ovat siellä kaikkien vapaasti ihailtavissa ja poimittavissa. Nykyään hiljenen joka kevät tuomen alustan valloittavan lemmikkimeren edessä ja hätistelen ruohonleikkurilla hurjastelevaa miestä kauemmas kevätesikkojen luota.
Luonnon antimista mukavimpia ovat kuitenkin kasvimaan uskolliset monivuotiset. Ruohosipuli ja lihaliemikuution korvikkeeksi sopiva liperi viihtyvät hirsimökin kupeessa. Mansikkasato on ollut pari vuotta kitulias, mutta elän toivossa. Siihen asti taas elän raparperilla.
Olen aivan häpeämättömän tyytyväinen kotipaikkaani ja tähän ympäröivään vihreyteen. Täällä saan viipottaa hipinhajuisessa turkoosipaidassa napsimassa alushousuissani mansikoita kasvimaalta, eikä kukaan näe.
Pihapurkkeihin piti hankkia pientä väri-ilottelua kesäkukkien muodossa, totta kai :).
Ihanaa (vaikkakin sateista) kesäkuun ekaa kaikille! Olen antanut itseni ymmärtää, että helleaalto rajasi meikäläisen tänään pohjoispuolelleen… ehkä sitten huomenna?
