Aurinko – tsek, maaliskuu – tsek, kukkia pöydällä – tsek. Merkit viittaavat kesän tuloon :D.
Tulppujen* sijaan kaunistin piironginpäällistäni tällä kertaa neilikoilla. Olin ostovaiheessa vähän epäileväinen risukimpulta näyttävän kimpun suhteen, mutta saattoipa käydä niin, että neilikasta tuli meikäläisen uusi suosikkikukka.
Siro, hehkuva, kesäinen, kaunis. Punaoranssi sävy yhdistyy ihanan energisesti viherkeltaiseen aurinkopulloon. Nyt viisi päivää myöhemmin kukat ovat osittain auenneet ja ne ovat yllättävän isoja.
Että heippa vaan hetkeksi rupsuille ja tulpuille. Neilikka on päivän väri ja sana.
* Kiitos vaan sinulle kommentoija, joka tartutit tämän mainion sanan sanavarastooni. Minä ♥ tulput. Ja nyt myös neilikat.
Pitsihörhelöt ja minä emme lähtökohtaisesti ole mikään match made in heaven. (Eli taivaassa tehty tulitikku suomennettuna. Ette te kumminkaan osaa.) Löytyi kolttu, joka vahvisti poikkeuksen. Kyllä, siinä on pitsiä, mutta myös aika minimalistinen muoto. Hämmentävän tuttu muoto. Ei koira pääse karvoistaan.
Kolttu: HM
Jos jostain taas sitten pääsee, niin järjestään. Miten te pitkänpuoleiset naisihmiset oikein käytätte näitä hädintuskin pitkän paidan mittaisia mekonkuvatuksia? Siis kattokaa nyt noita kuvia, on ihan viittä vaille ettei näy ns. perille asti. Ängin sukkahousujen päälle pitsiset pyöräilyhousut lisäsäädyllisyyden toivossa, mutta niissä taas oli pituutta polveen saakka, eli vähän liikaa. Rullaamalla ja ryttäämällä sain pituuden kuosiin, mutta sitten saikin moikata sieltä täältä tursuavaa reisi… lihasta. (Mulla on lihasta erityisen paljon sisäreisissä. Ja poskissa.)
Siis nyt oikeasti. Tykkään tuosta mekosta kuin punatulkku piirakasta, mutta en suin surminkaan kykene käyttämään sitä muiden kuin farkkuleggarien kaverina. Ja niidenkin kanssa huomaan välillä vuorikankaan ryttäytyneen vyötärölle todella esteettisesti. Jos nostan kädet ylös tai suoraan eteenpäin, ei tarvitse edes arvailla näkyisikö haarakiila vaiko eikö. Ja minä en diggaa vilkkuvista leggari/sukkahousupyllyistä, vaikka se miten muotia olisikin. Siksipä en kykene tähän pyöräilyhousukomboonkaan muuta kuin työnulkopuolisella ajalla.
Huoh. En mä edes ole mikään megapitkä vaan 173 cm. Pitkä selkä mulla tosin on, joten ehkä se syö ne kriittiset sentit?
Olen joskus toitottanut isoon ääneen, että mulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista tyyli-ikonia. Puhuin paskaa. Tajusin kuvia käsitellessäni ja tietyntyyppiseen flow-tilaan päästyäni, että kyllä vaan, mulla on ollut tyyli-ikoni. Se kirkastui tämän kuvan myötä:
Outo viehtymys juuri tähän etäisesti tutun malliseen mekkoon selittyi. Shirley Manson ♥.
Perjantaina maailma näytti Tampereen hotelli Ilveksen toiseksi ylimmästä kerroksesta katsottuna tältä:
Päivä.
Alkuilta.
Pikkutunti.
Tampesteri, mah feivörit. Käyn siellä ihan liian harvoin ja viivyn aina liian vähän aikaa. Missä tahansa muualla olisin loukkaantunut verisesti hotellin aamiaisella tarjotusta mustasta makkarasta. Täällä se lasketaan gurmee-teoksi, ja oikeastaan ihan kiva niin. Ehkä ne sysimustat pirunpihkapökäleet maistuvat hyvältä ainoastaan Tampereella?
Olen tällä hetkellä hillittömän tyytyväinen elämääni. Silti yllätän itseni aina välillä haaveksimasta asioista, joita en voi saada. Kaipaan spontaaneja baarireissuja. Kaipaan sitä, että saisin valvoa niin myöhään kuin haluan ja herätä koska haluan. Kaipaan sitä, että voisin kivuta luonnosvihon ja kynien kanssa vinttiin ja istua siellä kenenkään kaipaamatta ja ihmettelemättä.
Olisi ihanaa ruopsutella puutarhaa kaikessa rauhassa ja lukea kirjoja ulkona. Olisi ihanaa kierrellä kaupungilla tuntikausia. Olisi ihanaa ommella keskeytyksettä koko päivä. Olisi ihanaa kirjoittaa enemmän ja laittaa blogiteksteihin enemmän ajatusta. Olisi ihanaa jos vuorokaudessa olisi enemmän tunteja.
Ehkä sitten kymmenen vuoden päästä. Ehkä ei vielä sittenkään.
Vastapainoksi voisin toki kirjoittaa tuhat ja yksi asiaa, jotka ovat ihania ja joita en ikinä vaihtaisi pois. Entinen minäni ei olisi osannut arvostaa sitä, miten hienoa on harjata pienen tytön pehmoisia hiuksia ja laittaa niihin poninhäntäkampaus. Tai sitä, miten hauskaa on nähdä pieni pyöreä lapsenvartalo uimapuvussa ja miten liikuttavat ovat pienet hiekkaiset varpaat. Entinen minäni olisi tuskin osannut arvostaa nykyistä elämääni. Päänsisäinen mikroevoluutio. Kukahan mä olen kymmenen vuoden päästä?
Kuvailin huvikseni COSin ostoksiani. Musta paita on nähty jo, beige odottelee pukeutumisinspiraatiota.
Pidän aika paljon siitä tavasta, millä COS kommunikoi asiakkaan kanssa. Markkinoinnissa käytetään paljon tekstejä. Vaatteet on viikattu siististi pusseihin, joissa lukee pitkät pätkät tarinaa siitä, miten olemme juuri sinun etuasi ajatellen pakanneet tämän juuri näin, ja että palautathan vaatteen tässä samassa pussissa, sillä se säästää luontoa. Ja niin edelleen. Kaulakorussa oli pikkuruinen lappu, jossa oli teksti I’m real leather ja kangaspussin tekstin tiedättekin jo.
On kuin jokin näkymätön, välittävä persoona pitäisi huolta juuri minusta.
