Uusi nelijalkainen ystävä

Ei, se ei ole kissa. Tosin olen varma, että jos sillä olisi toteemieläin, olisi se heimoa felidae.

Se on piironki. Tai senkki. Tai lipasto. Mieluiten jompikumpi ensimmäisistä. Piironki on ihanan mummolainen sana. Senkki jotenkin herraskainen ja hupaisa siihen tyyliin, että teki mieli laittaa otsikoksi Sinä senkin. Lipasto taas on sanana ihan suomi-soffa. Eli ihan liian sotka ja muutenkin pas.. masku.

Kuten me kaikki tiedämme, piirongit ovat siitä vekkuleita, että niiden päälle voi kerätä kilkettä ja kaikenlaista yleistä esteettistä turhanpäiväistöä. Sisäosiinsa ne puolestaan ovat eteviä piilottamaan mittavia määriä muovailuvahapurkkeja, cd-levyjä ja leluja. Muun muassa. Niiden lisäksi ne tykkäävät syödä eräpäivänsä ylittäneitä kirjaston kirjoja.

Tyylisuunnaltaan hän on mallia tumma ja koukeroinen. Antiikkiusasteesta ei hajuakaan. Se riittää, että hän on iso ja massiivinen, ja ihan eri tyyliä kuin muut huonekalut. Pinta on juuri sopivasti kulunut, tämän rouvan uurteisiin ei botoxia ruiskita aivan hetkeen. (Vihreää muovailuvahaa voi tosin käyttää hätäpakkelina.)

Tajusin melkein kuvata koko kaapin. Vajaavuutta korvatakseni laitan kaksi kuvaa samasta ovesta. Tadaa. Palataan kokokuvaan sitten, kun saan tuon karvapallon imuroitua kaapin alta. Oho, se olikin Luumu.

Ihastelen aina itseäni pätevämpien sisustajien kauniita kuvia, joissa koriste-esineet on asemoitu kiinnostaviksi ryhmiksi hyllyille kauniisti sävy sävyyn. Sitten koristelen kuitenkin oman asuntoni epäyhteensopivimmilla Kivi-lyhdyillä mitä suinkin löydän, koska harmooniset kombot tekevät oloni merkillisellä tavalla ahistuneeksi. Tulee jotenkin kirppuinen olo ja halu sotkea. Selitän tätä itselleni sillä, että en pidä valmiista asioista. Kun jotain on kesken, tietää elävänsä.

Vihreä kannu on mummon peruja. Se on lempiesineitäni koko talossa ja oivallinen astia hukuttaa keväiset tulppaanit liikaan veteen. (Miksi mä en koskaan muista, että tulppaaneille laitetaan vettä vain pieni liru maljakon pohjalle?)

Valkoinen lyhty taas on oma kontribuutioni maalaisromantiikka-trendille. Olen huvittanut itseäni ajatuksella ällösöpöistä keksipurkeista, joiden kyljissä olisi tekstit sum shit ja moar shit. Koska diggaan maalaisromantiikka-trendistä. Ihan tosi. *blinkblink*

Mutta ei niin pahaa trendiä, etteikö sitä lyhdyn verran sietäisi. (Ja avainkaapin. Ei kuvia.)

Mummopiironkien tapaan on tämänkin päälle kasattu kuvia kehyksissään. Maire-täti ja Einari-setä tosin olivat tapettia jo eläessään.

Ja loppuun mihinkään liittymätön ikkunatupsu. Muistatteko sen svenskien miljonääriäidin, joka ripusteli kalliita tupsuja kotinsa jokaiseen ulokkeeseen? Mä olen aina salaa halunnut olla vähän niin kuin se. Mun tupsu on tosin ihan takussa. Ja ilmainen.

Trevlig söndag!