Voi tuskuus. (Midinetin itekeksimät sanat osa ÖÄZ.) Sanokaa nyt joku, että maailmassa on muitakin kaltaisiani.
Olen perusluonteeltani ihan tavallisen rauhallinen ja lunki möllöttäjä. Kaikki rentous ja velttous kuitenkin katoavat kuin flatus saharaan heti, kun työnnän kärsäni kaupungin hälinään. Ihmisvilinässä muutun välittömästi hikikiireiseksi, silmämunat soikeana puksuttavaksi kassiresiiinaksi, jonka ainoa tavoite on kiertää kaikki keskustan kaupat läpi noin puolessa minuutissa. Rinksalla ollessani en kuule enkä näe mitään tai ketään. Olen melko monituista kertaa saanut pyytää anteeksi kavereilta, jotka ovat tyyliin seisseet varpaillani ja sanoneet moi, ja olen vain jatkanut kuurosokeana matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naamapalmu, big time.
Se on oikeasti noloa. Ja teen sitä koko ajan. En keksi siihen muuta syytä kuin kaikkitännehetimulle-kärsimättömyyden. Mulla on kiire. Kiirekiirekiire. On pakko löytää jotain nopeasti, pois alta, juna tulee. Nettikaupat on ihania, koska niissä ei tarvitse lärätä rekkejä ja hikoilla sovituskopissa. Riittää kun heiluttaa hiirikättä. Eikä tarvitse pelätä, että törmää tuttuun jota ei huomaa moikata.
Jos yritän heittäytyä päinvastaiseksi ja laahustaa eteenpäin raaauhallisesti puluja ruokkien ja mummeleille hymyillen, huomaan kuun nousevan taivaalle ennen kuin olen saanut ensimmäistäkään asiaa toimitettua. Sen lisäksi muutun välittömästi dorkamagneetiksi, joka mustan aukon lailla imee itseensä kaiken feissareista puluihin ja juoppoihin. (Omistin muuten vielä hetki sitten oikean dorkamagneettitakin. Se oli pieni, söpö ja vaaleanpunainen. Se päällä ei kertakaikkiaan saanut olla rauhassa. Myin sen kirpparilla ja olen aika varma, että paraikaa joku onneton sielu ihmettelee päänsä puhki, miksi kannoilla huojuu alituiseen hyväntahtoinen mutta ärsyttävä spurguzombien ja feissarien armeija.)
Ongelma piilee ihmissokeuden lisäksi siinä, että olen shoppailureissujen jälkeen aivan näännyksissä. Pidän niin hirvittävää kiirettä, että jo puolessatoista tunnissa olen aivan katki. Asiaa ei yhtään auta piheys, joka pistää hoitamaan asiat ilmaisen parkkitunnin sisään tai siinä ajassa, mitä bussin vaihtolippu antaa myöten.
Dear Eki, miten tehdä shoppailusta taas mukavaa? Äidille en kerro ja lääkäriin en mene.
I feel for you. Mäkin ilmeisesti kuljen kaupungilla laput silmillä ja kuulokkeet korvilla. Kerran oli tuttu taputtanut mua olkapäälle ja sanonut kuuluvaan tapaansa moi mutta olin vaan jatkanut matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jälkeenpäin sain kuulla että olinpas ylimielinen kun en tervehtinyt, kiva siinä selitellä sitten että sori, en oikeasti nähnyt/kuullut/huomannut mitään…
Ja itsehän paahdan menemään niin lujaa kuin koivista juoksematta pääsen, olen aina hiessä ja väsynyt (tästä syytän pitkäkoipista ystävää jonka perässä pysyminen yhteisillä shoppailureisuilla teetti hankaluuksia ilman supervikkeliä jalkoja, siitä tavasta on näemmä vaikea päästä eroon). Olen viimevuosina väkisin opetellut lampsimaan hitaammin että en olisi aina niin hiestä märkä ja voipuneen näköinen saapuessani sovittuihin tapaamisiin tms. Dorkamagneettivaatetta mulla ei sentään ole, ehkä se oli sun tapauksessa se vaaleanpunainen väri joka dorkia niin kovasti imi luokse.
Hahhah, niiiin tuttua! Mulle on käyny kerran niin, että yks tuttu pysähty tienposkeen autolla ja työnsi oven auki ottaakseen kyytiin… no mähän kävelin vaan ohi enkä ees ihmetelly penkalla töröttävää autoa. Otti sitten vähän nokkiinsa hän eikä uskonut vahingoksi… huoh. Ja meillä mies kävelee kans viiden metrin askelia, mä vähän kans luulen että kiire on sieltä tarttunut :D. Kaikki luulee että mä juoksen töihin kun oon aina vähän hengästyny.
Ja joo tosiaan, ihan faktana se oli se vaaleenpunanen väri. Se teki musta kai jotenkin kiltin olosen tai jotain, bääd misteik ;D