Olen suvereenisti hyväksikäyttänyt äitini vaatekaappia koko sen ajan kun asuin kotona. Mamman kammottavat kasarikaavut naurattivat silloin, nykyään himoitsen niitä itselleni ja kiristelen hampaitani äidin trendihoksottimille ja kummalliselle päätökselle pitää omat vaatteet omassa eikä tyttären vaatekaapissa. Oi vääryyttä.
Paritkin porkkanamalliset nahkahousut odottaisivat siellä lahkeet kiharalla onnellista uutta omistajaansa, mutta tiedän kysymättäkin niiden olevan “käytössä” jos erehdyn asiasta viattomasti kysymään. As if. Mammaparalla tosin ei olisi vaatteita lainkaan, jos meikäläisen pyynnöt olisivat joka kerta kaikuneet kuuleville korville. Että ymmärrän, vaikkakin vastahakoisesti. Annan anteeksi myös sillä verukkeella, että lapsuus/teinivuosina silppusin useammankin äidin vaatteen tuikitärkeäksi barbinvaatteeksi tai biletopiksi tai joksikin muuksi epäonnistuneeksi tekeleeksi. Olin oikea frankenstein ompelukoneen kanssa. En mäkään mulle mitään antaisi :D.
Niin. Mutta mitäs sitten tehdään, kun haluaa aivan niinku välttämättä lainata jotain oman kaksivuotiaan tyttärensä garderobista? Tulee fysiikan lait vastaan.
Pakon edessä ostetaan omat. Odotahan vaan tyllerö, kun kasvat isoksi… niin hankin munalukon omaan vaatekaappiini.
Sopivasti sirot ja epä-äijät maiharimalliset nauhakengät, joita metsästin kissojen ja koirien kanssa. Kohtalo heitti viimeiset Vagabondit nenäni eteen juuri oikeassa koossa, ja taisin miettiä kokonaiset kaksi ja puoli minuuttia ostopäätöstä. Hyvät ovat. Vaikka nuo henkkiksen minimallit vetävät kyllä kaikki sympatiapisteet kotiin :D.
