Hyvää, ihanaa & kaunista tulevaa vuotta Habituksen mahtaville lukijoille!
Monthly Archive for December, 2011
No se tukka. Maltoin odottaa kampaajalle asti. Ehkä ihan hyvä niin, sillä muuten olisin jäänyt paitsi eräästä itselleni varsin oleellista tiedonjyvästä: veitsellä ja saksilla leikkaamisessa on ero. Omassa tukassani se ero näkyy siinä, että veitsellä leikatessa latvat alkavat ajan mittaan sojottaa hallitsemattomina joka suuntaan, ja hiukset näyttävät kuivilta vaikka eivät sitä olekaan. Täsmälleen se ongelma, mistä kärsin ja mikä ajoi minut parturoitavaksi alun alkaenkin. Ainakin näin uunituoreena skarppi polkkani on silkinsileä ja törölatvat vaikuttavat menneen talven lumilta.
Viimeksi viaton veitsellä vai saksilla -kysymys aiheutti kotona ärtyneen purkauksen aiheesta mistämäävoisintietääsehänsekampaajaon. Huoh. No, näillä mennään kunnes taas kyllästytään. Eli vali-valitusta rumasta tukasta luvassa taas noin kahden viikon päästä. Todennäköisesti.
En varmaan muuten ole ainoa, joka rrrrakastaa sitä hiustenpesun yhteydessä tehtävää päähierontaa? Jouduin kampaamopäivän aamuna pesemään hiukseni välttämättömyyden nimissä, mutta nykersin ne huipputiukalle nutturalle ihan vain siksi, että ne olisi pakko pestä kampaajalla uudestaan… koska ihan välttämättä halusin sen päähieronnan XD. Kaikki kampaamot eivät sitä tee, eivätkä kaikki kampaajat osaa, mutta onneksi tämä viimeisin osasi. Makasin kuola suupielestä noruen seitsemännessä taivaassa koko viisi minuuttia. Omalla kohdallani osaava hieronta on melkoinen myyntivaltti, tuonne nimittäin menen melko varmasti uudestaan :D.
Ja hei, tsektsek J.A.P.:in mainio vetoketjukauluksellinen paita! Mustaa parhautta.
Nyt on kuulkaas luvassa jotain melko harvinaista tässä blogissa, nimittäin ihan perinteisiä oldskool päivän asu-kuvia. Joo, mä kuulen kollektiivisen ihastushenkäyksen tänne asti. Joskus vuonna kanaviillokki näitä taidettiin mulkoilla täällä ihan peräti useamman kerran viikossa, mutta taisin sittemmin unohtaa, että tyyliblogin pitämiseen kuuluu postata asukuvia.
Ei se mitään. Niinkin on joskus käynyt, että olen unohtanut bloginpitämiseen kuuluvan myös postausten kirjoittamisen.
Mutta saanko esitellä ne uudet parhaat kaverini COSilta: semisti pukutakki villakangastakki ja semisti mekko neuletakki. Voisin ihan semisti myydä sieluni COSille. Mikään muu nettikauppa ei saa minua vierailemaan sivuillaan useampaa kertaa viikossa ja tuottamaan inspiraatiota jopa kauan nukuksissa olleen ompeluvimman tarpeisiin. Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin puhtaasti leikattuja vaatteita ja villaa ylle ja alle?
Ompelukoneen. Ja luottokortin. Ja jonkun pitelemään kiinni.
(Joillekin saattaisi olla tarpeen myös kuinka olla näyttämättä ghettomamalta valokuvissa -kurssi. Että talk to the hand vaan.)
(Kuvissa on ruma tonttu. Anteeksi. Pahoittelen myös oveen liimattua rumanpunaista pahvimiestä ja sen hippaavaa kainalojalkaa.)
Jotenkin tykkään, että nämä mun uudehkot pöllökiikarit keskustelee kivasti ton takin kanssa. Ne on jotenkin niinku bestiksiä.
Olen tällä hetkellä yksin kotona, kekara vetää hirsiä ja töllöstä ei tule mitään. Mietin, mikä estäisi minua kävelemästä keittiöön, ottamasta saksia käteen ja pätkäisemästä itselleni kunnon perinteistä potta- eli polkkatukkaa. Käsissä on selkeästi katastrofin ainekset – ja kohta fiskarsit. Perjantaina pääsisin ihan ammattilaisen käsiinkin halutessani, mutta kummätahonNYTHETI.
Tämä joka suuntaan viiraava kerrospehko ei napeksi enää yhtään. Erityisesti mua ilahduttaa korvien päälle kasvaneet “spanielinkorvat”, joita ei saa kiinni eikä mitenkään piiloon. Heiluvat vain iloisesti tuulessa vaikka mitä tekisi. Jos vielä joskus puhun lyhyeksi leikkaamisesta niin saa tulla kopauttamaan pannulla tapuliin. Kasvatusvaihe, I hate you.
Fiskars or not to fiskars? Retorinen kysymys. Väsyttää niin kovin, että siirrän päätöksen suosiolla huomiselle.
Hei kaverit. Terkkuja täältä rään keskeltä, ihanamahtava talvi on taas täällä ja sen huomaa ja tuntee nenänahassa. Flunssa, tuo tosinaisen jokapaikanaksessori number one. Housuntaskuista (tai hihansuusta/paidankauluksesta taskuttoman meikäläisen tapauksessa) roikkuvat märät nessut ne vasta ovat jotain, siinä jää ihkuimmatkin it-bägit kakkoseksi. Eikä edes puhuta tästä mun ihanasta viskibassoäänestä, tälle olisi Loirikin kade. (Luumu-kissa puolestaan ei ole kade, vaan kokee saaneensa mukavankuuloista juttuseuraa.)
Jos ei flunssaa adventtina niin onpahan ainakin eräs mahtaisa vaatekappale COSin uutukaisesta nettikaupasta. Joillakin onnekkailla on molemmat, lällispöö.
Jos nyt vallan vakavaksi hiljennytään, niin on tuo COS sitten vain jotain. Kirjauduin sivuille wishlistiä tekemään, ja huomasin useamman tunnin ja yhden auringonlaskun päästä lisänneeni noin 70% koko liikkeen tarjonnasta toiviolistalleni. Että siitä vaan sitten valitsemaan, niinku. Helpotti tosi paljon, niinku. Harvoin käy niin, että voisin vaihtaa koko vaatekaappini suoriltaan yhden puljun tarjontaan. Niinku, prkl.
Mutta tilasin yhden kappaleen jotain tarpeellista *. Jonkin näistä.
Mitä minimalismin huutomerkkejä, mitä materiaalien liittoja. Mikä nahan hali, silkin silitys ja villan syli. Oi. Tuo ensimmäinen hiekanruskea villakangastakki roikkuu tällä hetkellä eteisessäni. Ainoastaan sen vuoksi talven tulo tuntuu himpun verran anteeksiannettavammalta.
Toimitus oli hidasta kuin etana, luvatun 2-5 päivän sijaan kävin tuijottamassa lasittunein silmin tyhjää postilaatikkoa kahden viikon ajan. Seurantakoodin mukaan pakettini piti Lyypekissä pirskeitä ainakin 4 päivää, toivottavasti oli monta pitkää kylmää ja pari viiniä Wienissäkin. Hintaa takille tuli postikuluineen 181 euroa, mikä on laatuun nähden ehkä himpun yläkantissa. Laatu on hyvä, ei siinä mitään, mutta muihin saman hintaluokan villakangastakkeihin verrattuna vuorikangas on ehkä vähän keskiverto ja villakankaan laatu jäykähkö. Mutta kuten aina, minua on aika vaikea miellyttää sataprosenttisesti oikeastaan – noh – yhtään missään. Tässä tapauksessa design antaa reippaasti anteeksi nuo materiaalien oikeasti hyvin pienet puutteet. Kierros keskustan tylsiökaupoissa vielä oikein sinetöi ostopäätöksen.
Mulla on viimein oma luottovaatemerkki, jei.
*Kirjoitin tämän postauksen oikeasti aika kauan sitten. (Ironista, että jonkinlainen nuha on nytkin…) Sen jälkeen kotiin on nimittäin matkannut eräs toinenkin vaate COSilta. Se on pitkä, merinovillainen, taskullinen ja ihana. Se on maailman mukavin neulemekko. Ei moitteen sanaa. Lööv.
Ensimmäinen vapaa viikonloppu miesmuistiin. Ehdin hengähtää jopa sen verran, että muistin päivittäneeni blogia viimeksi ei joitain päiviä, vaan viikkokausia sitten. La-di-da. No, onneksi tapanani ei ole stressata bloginpitoa :D. Viime vuoden radiohiljaisuus ajoittui samoihin aikoihin eli pimenevään vuodeaikaan, joten kai tämä talvihissuilu sitten vain kuuluu omaan rytmiini. Noukänduu.
Kissoilla on emännästä poiketen ollut elämässä jännää enemmän kuin omiin tarpeisiin. Muutama viikko sitten Kaveri parkkeerasi hanurinsa jääkaapin eteen, ja tuijotti sen alaosaa intensiivisen kiinnostuneesti. Sitten paikka ja tuijotus vaihtuivat eteiseen ja sieltä taas takaisin keittiöön. Eräänä iltana apulaisseriffi oli taas passissa keittiön nurkassa, kun uunin alaluukusta (eli sieltä missä säilytetään leivinpeltejä) alkoi lennellä leivinpaperinpaloja hillittömän rapinan säestämänä.
Hiiri.
Oma ensireaktio oli oksennushyihyiiik varsin perinaiselliseen tyyliin. Sitten sisäinen muurahaisia pelastava kettutyttöni ahistui ajatuksesta, että hiirestä – tuosta yhtäkkiä suloiseksi muuttuneesta pikku pallokorvasta – on päästävä eroon jotenkin. Myrkky oli vaihtoehtona sieltä epämukavimmasta päästä, mutta käytännössä ainoa mahdollisuus. (Miten loukuttaa hiiri joka ei tule sisälle koska kissat? Tai jos tulisikin, niin miten olla loukuttamatta kissoja ja kaksivuotiasta siinä samalla?) Onneksi en joutunut pähkäilemään ongelman parissa kovin kauaa. Kaveri ratkaisi sen ihan omin lupineen.
Kaveri doesen’t sleep, she waits.
Kaveri, sukua Chuck Norrisille. Voi sitä pettyneen maukunan määrää, kun mikki lensikin surmatyön jälkeen häntäotteella ns. kartanolle eikä sillä saanut jäädä leikkimään. Otus ymmärsi kaikkien (paitsi Suuren Metsästäjän) onneksi kuolla nopeasti. Tai sitten Kaveri on vain niin pro. Enihuu, toivottavasti ei aivan hetkeen tällaista iltaviihdettä enää meille.
(Luumun näkökulma hiirenmetsästysepisodiin koostui omien silmäluomien sisäpuolesta. Tuttavaa lainatakseni Luumu on vain niin kovin domestikoitunut. Ei siis laiska tai muuten vain vähän hönö. Ei ollenkaan. Saaliinjaolle madame silti toki raahautui. Allekirjoittanut on tosin melko vakuuttunut siitä, että Luumun mielestä kyseessä oli vain vähän jännemmän hajuinen rapinahiiri.)
