Minulla oli teininä tapana luikahtaa silloin tällöin yöllä kotiovesta ulos ja kiivetä autotallin vintille istumaan. Joskus polttelin vintillä äidiltä nyysittyjä savukkeita, joskus istuin jalat ristissä vintin oviaukossa ja tiirasin silmät killissä ylös taivaalle. Saattaa olla, että pikkukylässä tuosta olisi saattanut hyvin saada hullun maineen, mutta tuolloin olisin ollut moisesta vain imarreltu.
Joku talon entisistä asukkaista oli omistanut kaukoputken ja unohtanut muuttaessaan putken käyttöohjeet ja tähtikartan vintille uteliaan Midinetin löydettäväksi. Tähtikartan parissa vierähti tovi jos toinenkin. Hurahdin siihen. Tähtikuvioiden nimissä oli new ageen kallellaan olevan teinin mielestä jotain kertakaikkisen hurmaavaa. Bereniken hiukset. Käärmeenkantaja. Pohjan kruunu. Ja ajatella, että toisella puolen maailmaa katsellaan aivan erinimisiä muodostelmia. Heilurikello. Sulatusuuni. Yksisarvinen.
Whoa, man.
(We♥it-neitsyys korkattu.)
Jotain tästä teinihörhöydestä on selvinnyt tähän päivään asti. Se konkretisoitui viime viikonloppuna kahteen märällä nurmella pikkukaljoissaan makaavaan aikuiseen, joista toinen kiljui kuin pikkulapsi ja toinen makasi kiltisti – joskin vastentahtoisesti – paikallaan siksi kun toinen käski. Jossain vaiheessa toinen lähti sisälle nukkumaan toisen jäädessä ulos puhumaan puille ja perseideille.
Saldoksi jäi yksi lentävä perse eli perseidi ja lapsellinen ilo vanhan tutun tähtitaivaan perusteellisesta moikkaamisesta. Oli Andromeda ja Otava ja hurjan paljon unohdettuja. Itseni tuntien se vanha tähtikartta on visusti säilöttynä jossain maailmantuskaisten piirustusten ja nolouden multihuipentumaa lähentelevien runojen täyttämässä kansiossa. On ehkä aika kaivaa se taas esiin. (Ne maailmantuskajutut tosin voisi heittää roviolle.)
Onnistuiko joku siellä ruudun toisella puolella näkemään enemmän kuin yhden perseidin? (Jos näitte, niin olen kateellinen. Itse tiirasin taivaalle vähän vääränä yönä.)
