Tää osti uudet telkkarit. Ainaki kakstuumaset. Ja käänsi takkinsa paksujen, mustien muovikehysten suhteen. Ja luopui laser-leikkaushaaveista taas toistaiseksi. Kuluttamista ja periaatteista luopumista, siinähän onkin jo paljon yhdelle keskiviikolle.
Vannoin joskus, että en koskaan osta muovikehyksiä. Koska ne hiostaa, koska ne on paksut mökkelöt. Koska ne ei ikinä istu mun nenälle vaan valuu ja on kamalat. Koska ja niin kerta, siinä ne nyt on. Ketä tästä nyt syyttäisi? Kaupungin ainoaa prillikauppaa jossa haluttiin palvella, kuun asentoa vai vaikutteille altistumista? Sen mä ainakin tiedän, että kukaan ei enää kaupungilla tunnista mua. Todelliset Clark Kent-lasit.
Myyjän sanoja lainatakseni mut on nyt päivitetty. Ehkä se oli vain kohtelias tapa sanoa, että vanhat rillis oli niin jestydei. Ja niinhän ne olivatkin. Ehkä mä olin alitajuntaisesti jo tekemässä mikkoalataloja, hyvä että joku pysäytti kierteen.
Tärkeintä lienee, että päivityksen uhri tykkää. Paljon. Nämä lasit eivät ole enää se välttämätön paha, joka jätetään kotiin kun halutaan olla edustava. Nämä lasit ovat asuste. Nämä päässä ollaan melkein edustavampia kuin ilman.
No ei nyt sentään, mutta läheltä liippaa.
Kyllä vain rakkaat murmelit, siellä takana todellakin on pallomeri. Meillä joka päivä on yhtä tivolia.
