From December 2010

Karvatupsupipa

Omistin lapsena korvaläpällisen toppapipon, josta roikkui aito siniketunhäntä. Moiset olivat ilmeisesti kuuminta hottia muinaisella 80-luvulla, sillä olin omastani hitusen ylpeä siitäkin huolimatta, että podin sääliä hännätöntä sinikettua kohtaan. Häntäpipot eivät (luojan kiitos) ole palanneet katukuvaan vielä, mutta muita tupsukalloja on kaupungilla vastaan hiihdellyt.

Tässä taannoin yksissä pikkujoulukinkereissä eräs miespuolinen äityi kysymään, että onks karvalakit nyt ihan oikeesti muodissa tai jotain kun niitä on kaikilla. Myönsin vähän nolona, että onhan ne. Olen ihan all for mielikuvitus ja uusvanhat keksinnöt, mutta kyllähän karvalakit nyt siis oikeasti on vähän juntteja. Just sillä tavalla juntteja, että sellaisen voi iskeä päähänsä muodin nimissä, mutta nauraa silti vähän sisällepäin että voihan hannukarpo on a stick mikä huuhkaja mulla on päässä. Vai hä. Jos kahluusaappaat tulis yhtäkkiä muotiin, niin eihän kukaan niitäkään pokerina pitäisi. Eihän. Eihän?

Tää mun uus pipa ei ole puhdasverinen karvalakki, mutta se on lakki, jossa on karvaa. Aitoa muovieläimen karvaa. Tai ehkä tuossa on sen korvat ja hännännykerö.

Tuli yhtäkkiä mieleen, että lumberjack-paita kyllä painii kahluusaappaiden kanssa samassa mutalammikossa. Öhm. Vielä pahempaa on kylläkin se, että paita on ostettu sielunvihollisesta, eli GT:stä.

Pipa on River Islandin tekosia ja tykkään siitä ihan simona siksi, koska siinä on aivan mainioita yksityiskohtia. Korvaläppien päällä on kultakoristeiset helminapit ja tupsunauhat on punottu näpsästi metalliketjun sisään. Tuloksena ihanan laadukkaan oloinen pipa, jonka tupsut sojottavat sinne minne kuuluukin, eli alaspäin.

Käytännöllisyyden ystävänä (tiedän ihmisiä, jotka kakovat tässä vaiheessa) ihmettelen kyllä hieman tuota paljaaksi jäävää otsalohkoa. Pipa on ilmeisesti muotoiltu emotukan mentäväksi tai muuten vaan muhkeaetutukkaisille ihmisille, sillä se keekottaa sangen mielenkiintoisesti takaraivolla.

Tai ehkä mulla on vain iso pää.

Tykkään
7

Hajanaista

Vanha kuva, sama tie.

Kävelin eilen ulkona beebe pulkassa ja nautin pakkasesta, joka oli kultakutrimaisesti juuri sopiva, eli -13. Yksin (tai “yksin”) käveleminen on ehkä parasta herkkua maailmassa. Saa hetken aikaa omille ajatuksille eikä tarvitse huolehtia mistään tai kenestäkään. Ajattelen hullua kyllä monesti bloggaamista kävellessäni ja kirjoittelen mielikuvitusentryjä tänne. Ajatukset pääsevät harvoin – jos koskaan – eetteriin, koska mietteet ovat melko hajanaisia. Halpaa hupia enivei.

Tänään pohdin pitkät pätkät edesmenneitä rakkaita lemmikkejä ja eläinkohtaloita yleensäkin. Muistelin sitä ensimmäistä punaista kollia, joka oli maailman rakkain. Söpö pieni Miska-mölli, siitä on olemassa vain paperikuvia ja ne ovat kaikki kotikotona. Muistelin pientä kanarianlintua joka rakasti sitä, kun häkistä otettiin pohja pois ja se saattoi syödä ulkona voikukanlehtiä. Muistelin kissaa, jota vanhakantainen äitini piti vapaana jopa kerrostalossa. Muistan myös sen, että jo silloin päätin itse pitää tulevat omat kissani sisällä. Muistan, että kahtena peräkäisenä vuonna automme eturenkaan päältä löytyi kissanpentu. Ensimmäisen pidimme, toisen annoimme pois. Pois annetun pennun omistaja päästi kissan melkein saman tien ulos vapaaksi kielloistani huolimatta, ja se katosi. Äly hoi. Podin syyllisyyttä vaikka olin vasta kakara. Lapsuus opetti paljon suhtautumisesta eläimiin.

Kissajuttuja miettiessäni ohitseni ajoi ruumissaattue. Ruumisautossa oli valkoinen arkku. Perässä ajoi seitsemän autoa. Järkytyin joskus junnuna kun kuulin, että ruumiit saattavat piereskellä. Siitä lähtien päässäni on pyörinyt aivokärpänen pierunkäryisestä ruumisautosta. Olen ollut hautajaisissa kerran ja muistan miettineeni vain sitä, mihin suuntaan vainajan pää mahtoi arkussa osoittaa. Äiti kävi katsomassa mummoa arkussa ja kertoi, ettei tämä näyttänyt yhtään itseltään. Silloin ajatus hirvitti, nykyään ei. Olen nähnyt kuolleena ainoastaan Miska-kissan. Se näytti itseltään.

Kotiin päästyä surffailin huvikseni Allsaintsin nettikauppaan ja huomasin miljoona kertaa kuolatun hameen olevan alennuksessa. Klik klik ca-chinggg. Tuumin, että onpa ihanaa kun jokin näin pinnallinen asia tekee hyvän mielen. Sitä, joka matkasi pierunhajuisessa arkussa ei enää kiinnostanut, miellyttikö joululahja Irmeliä tai olisiko lemppari mahtihame tarjouksessa.

Niin kauan kuin Allsaintsin hameet ja kissat kiinnostavat, on elämää. Joskus on hyvä ajatella niin.

Tykkään
11

Post joulu animal triste

Aattoilta kului ystävieni Tilsitin, Brien, Pirkkahompparin ja punaviinin seurassa. Oli siellä joku Mieskin.
Täähän on ku suoraan jostain vampyyrileffasta.

Joulu, tuo kalenterivuoden synkin sikajuhla. Aurinko nousee – jos nousee  – joskus puolenpäivän aikaan ja laskeutuu viiden minuutin päästä. Kaduilla on lunta noin seitsemänsadan joulumaan tarpeisiin ja pakkasta enemmän kuin Plutossa. On hästii, on. Kaupungille ei ole asiaa koko loppuvuonna ellei välttämättä halua rusentua tungokseen tai saada perse-erkki kohtausta kun halpuuden perässä viuhtovat muorit motittavat lastenvaunujen kanssa liikkujan hyllyjen väliin. Viime kauppakierroksella huomasin, että pahimpia käytäväntukkeita ovat toiset lastenvaunuilijat. Solidaarisuus on vielä vähän hakusessa, mutta I’m getting there.

Itseasiassa mulle on pikkuhiljaa valjennut se, miksi aina ennen tuntui siltä kuin kaikki maailman hyökkäysvaunut suorastaan vaanisivat mua asettautuakseen eteen juuri kriittisimmällä hetkellä. Hyökkäysvaunujen on pakko härskeillä, koska kukaan ei väistä. Kiltit jää hyllynväliin, ilkeät auraa mukulallaan itselleen kulkureitin. Mä alan oppia.

Muutoin joulu meni varsin pullevasti. Taisin tosin olla kuluneena vuonna varsin tuhma, sillä pukki toi lahjaksi kivan lentsun juuri aattoillaksi. Sattui sikäli tosi mukavaan saumaan, että olen flunssaisena aivan äärimmäisen epäsosiaalinen. En kuule mitään kun pää on täynnä räkää, silmät vetistävät ja ajatus juoksee tahmeasti. Olin varmasti kaikin puolin puheliasta ja hilpeää seuraa, mikä ei haittaisi ellei puolet juhlaseurasta olisi ollut ventovieraita. Mutta ei se mitn hei, mörökölliys on vaan part of my charm. Ja miksi musta tuntuu siltä, että kaikki muut ovat flunssaisina aivan normaaleja, kun taas itsestä tuntuu siltä että kuolee siihen paikkaan?!

Aatton loppuilta sujui sitten sujuvasti kotisohvalla Frendejä katsellen. Mäkin niin kadehdin mun hurjaa elämää. Lahjakuvia luvassa sitten, kun pyykkikone toimii taas. Eli joskus keväällä näillä näkymin.

Tykkään
6